miksi teit
minusta niin surullisen
että oli pakko
kasvattaa suomut omenapuun sijaan
on kuivattava
kätensä ja ryhdyttävä töihin
nikamien
ilmakuplat poksahtelevat
kun päivä
ojentaa kätensä
tunnen
jalkojeni alla syvien metrotunneleiden huminan
ihminen rakensi
maan alle tuulen
ja romua
tyhjyyden täyteen
joku katselee tähdenlentoja
joku toinen tietää
yhteyden katkenneen
kun lapsi
rakentaa laivansa viimein valmiiksi
hän etsii uuden
paratiisin jostain muualta
heitetään
keskelle tapahtumatonta
ja tarina alkaa
kirjoittaa itseään
sinä katsot
silmilläsi kuin olisit peili
näkyykö siinä
maantie vai maiseman poikki
singahtava
peura ajovaloissa
jokin säikky
kuitenkin
hidas ajan
umpeuttama lohko sortuneessa rinteessä
aloit niin
hauraaksi
eksyneet kätesi
vastakkaisissa kainaloissa
huutomerkki
muuten hiljaisella sivulla
päivät eivät
kulu tai ojennu virraksi
vaan
kerrostuvat kuin portaat
kohti pimeää
jos irrottaisin
varovasti kaikki kipeät kohtani
minusta jäisi
jäljelle vain hiekkaa
siinä kaikki
mitä tiedän
hienovaraisimmista
kohtaamisista
joistakin muodoista jää pysyvä olotila
varjo maiseman
edessä, viuhuva tuuli
pilvi siinä
keskellä hajoamassa suuntiinsa empivästi
niin kuin voisi
valita loppuako vaiko ei
halu on pyöreä
niin kuin katumuskin
vihasta voisi
sanoa että siinä on
satuttava kulma
toisensa jälkeen
mutta se on
enemmänkin kitalakeen
liimautuva
nahkea maku
oksennuksen
kaikki jälkisävyt
hattu näyttää
turvalliselta
kukaan ei lyö
hattu päässään äkkiarvaamatta
verkkareissa
voi kyykätä
ja siitä jää
ilmaan sähäkkä energinen virtaus
kevät voi valua
äkkiä joka suunnasta
pihakatoksen
alle yksityisiinkin tiloihin
salaisuudet
eivät ole minussa
vaan jossakin hyvin kaukana
oli hyvin suuri virhe antaa niiden kasvaa
niin kaukaisiksi ja kummallisiin paikkoihin
keittiön kaakelilattia pilkkoo aamutaivasta
hohtavaksi
mosaiikkimuodoksi
jokin hetki
läikähtää kohtuuttoman täydeksi
kaikesta
kauniista niin kuin rasia
jonka sisällä
on soittorasia
jonka sisällä
on soiva balleriinarasia
jonka sisältä
aukeaa muisto
joka tulee äkkiä täyteen painavaa
vihreää surua,
itkuääntä hiljaisuudessa
jossa sitä
joutui pidättelemään
kuin yöksi
kasvavaa pilvirintamaa
kohtuuttoman
kauniin sisällä on
surullisia
huoneita
jotka kasvavat
ruosteista nukkaa
näin ne
liukuvat kohti
näin niiden
lävitse onnutaan
kun hetki
irrottaa otteensa
voi kai
kummastella sinne tänne
huolimattomasti
hukattuja kyyneleitä
tai muuta
hohtavaa
mutta olitkin leikannut siihen kyntesi eilen illalla
ja siksi jalkapohjia pistelee
alakulo alkaa
kasvisrasvalevitteestä
aamu yhteisesti
sovitusta ajan määreestä
rohkeudesta ei
voi sanoa että se alkaisi
mistään eikä
unesta
jotain yhteistä
on päänsäryllä
ja kesän
keskitaivaan määrättömällä hohteella
irtipuristuvassa
ja sivuun vierivässä säikyssä lauseessa
jonka keksii
sanoa vastaukseksi yllättävästi esitettyyn
kysymykseen
maksutavasta
vahinko ei tule
kello kaulassa tilapäiseksi häiriöksi
onko jokin
muoto jota ei voi mitata
estetiikalla
lainkaan
tyttö ja poika
katsoivat toisensa irti kassajonossa
piti yskähtää
koneisto käyntiin
vaikka oli niin
valoisaa mittaamattoman hetken verran
tässä ei ole
mitään viisautta
miten puhki
päivät kuluvat
levottomat
tunnit viitanliepeet avoimina
miten lentoa
vasten voisi naulata leivon laulun
tai taivaankanteen
kiinni korkean keskipäivän
repeävän
hauraan toivon hohteen
joka kierii
aamuun ja iltaan
yhtä paljon
alkaakseen tai loppuakseen
aina uudelleen
kuuntele niitä joille on annettu ääni ja niitä joille ei ole, erityisesti niitä kuljet jokapäiväisiä teitäsi ja ne puhuvat toisi...
