Pohjavirtoja

Novellini Pohjavirtoja osallistui vuonna 2007 Arjen outous -kirjoituskilpailuun ja sai kaksi pääpalkintoa viidestä. Tämä teksti on aika hyvä osoitus siitä, että joskus tarina tulee kuin itsestään, kun sopivat ainekset ovat kasassa. Tarinassa kietoutuvat yhteen monenlaiset ahdistavat ainekset, joita koin silloisessa elämänvaiheessani, ja vaikka tarina on kuvitteellinen, siinä on elementtejä tositapahtumista. 

   Muutimme perheemme kanssa opiskelujen jälkeen ensimmäiseen omakotitaloomme maaseudulle. Ympäristö ei ollut outo, koska olen elänyt lapsuudestani ison osan sydänmaaseudulla - päähenkilön tunteet ovat paljolti omiani - mutta muuttoon liittyi vierauden elementtejä. Kaupunkiasumisen jälkeen syksyiltojen täydellinen pimeys on jäänyt erityisesti mieleeni. Ensimmäisenä keväänä oli poikkeuksellisia kevät- ja kesätulva, ja vesi jatkoi nousemistaan pitkälle kesäkuuhun saakka. Kivenheiton päässä normaalisti pieni virta kasvoi poikkeuksellisen rajuksi. Muutama kilometri yläjuoksulle päin virtaan joutui pieni poika, enkä unohda ikinä niitä paria yötä, jolloin  taskulamput vilkkuivat läpi yön virran varrella meillä saakka. Siitä tunnekokemuksesta tämä tarina syntyi.

Kilpailusta

Usva 2/2007 on omistettu Arjen outous -kirjoituskilpailussa menestyneille teksteille, voittajille sekä kisan sadosta poimituille teksteille. Kilpailuun osallistui 132 novellia, joiden keskipituus oli 7 liuskaa. Kukin viisi tuomaria valitsi oman suosikkinsa, ja näin kilpailussa oli lopulta neljä voittajaa Pohjavirtoja-tekstin saatua kahden tuomarin voittoäänet. Kilpailun tuomarit perustelevat valintansa ja tekijät esittelevät tarinoidensa taustoja. Katariina Juntusen Pohjavirtoja on vahva kuvaus joesta, joen rannalla jotakin odottavasta tytöstä ja aikuistumisen ensi askeleista. Pohjavirtoja on lyyrinen ja surumielinen tarina lapsista joen rannalla sekä aikuisuuden väistämättömästä lähenemisestä.Tunnelmaltaan mystinen novelli sai siis kahden tuomarin puoltoäänen voittoon. Tarinan lopussa on koonteja tuomarointiteksteistä 2/2007 Usvazine -verkkolehdestä.

Pohjavirtoja

Tyttö seisoo taas rannalla. Sillä on vain aluspaita päällään, vaikka on kylmä. Toinen olkapää on paljas ja hiha roikkuu kyynärpään ylitse. Paita on harmaa, mutta liian suuret pikkuhousut, joiden takamus roikkuu melkein polvitaipeissa, hohtavat valkeina hämärässä.

   Se on hullu. Niin kaikki sanoo, vaikka meille sanotaan ettei niin saa sanoa ja että olkaa sille kilttejä. Mutta se on kuitenkin pelottava.

   Me vakoiltiin sitä taas eilen Miikun kanssa, se on hauskaa. Mutta karmivaa. Joskus se tietää sen, mutta mistä se tietää, sitä me ei tiedetä. Kun se katsoo hämärän läpi mustilla silmillään, nousevat ihokarvat pystyyn.

   Tyttö asuu meidän talon vieressä vasemmalla puolella olevassa talossa. Sen takana asuu vanha lapseton parsikunta. Miiku asuu oikealla. Ja Janssonit asuu siitä oikealla vähän ylempänä törmällä. Niiden tyttöä Mikku sanoo Janssonin Kiusaukseksi, kun se aina seuraa vaikkei tahdota. Kiku se oikeasti on. Sillä on monta pikkusisarusta.

  Meidän talot ovat joen törmällä kylätien päässä kuin rivi iloisenvärisiä nappeja tummanvihreässä sarkatakissa. Joka puolella on kuusimetsää. Ja joki joka halkaisee suuren erämaan. Me kuvitellaan paljon Miikun kanssa. Mutta kyllä metsä aika iso on ja kylä jossa asutaan pieni.

 - Suurenmoinen paikka! Oikea löytö! isä huusi kerran kaksi talvea sitten kaupunkikerrostalomme keittiössä tultuaan juuri töistä. Taloa hän oli käynyt katsomassa aamulla.

 - Vain kaksikymmentä minuuttia kaupunkiin ja hehtaari metsää kaupan päälle! Isä oli aivan tohkeissaan.

 Minä muistan äidin olkapäät, jotka silloin piirtyivät valoa vasten niin pyöreinä, läpinäkyvinä. Niistä näki kauas että äiti ei halua. Mutta oli hän halunnut koska se oli järkevää. Minäkin itkin aluksi kun en halunnut, mutta se oli silloin se.

   Nyt en haluaisi koskaan lähteä pois, en edes kouluun, vaikka talvella koulu on kyllä ihan kivaa. Kesällä koulua ei muista. Kesä sekoittaa pään ja kaikki tavallinen katoaa mielestä aivan noin vain. Ja hirveän pian. Kesä on nyt vasta niin alussa, että joki tulvii vielä, enkä minä enää muista kuinka minä inhoan liikuntatunteja ja luokan katossa vilkkuvaa valoa, joka saa pään kipeäksi. Minä menen Miikun kanssa viidennelle luokalle syksyllä.

   Tyttö seisoo rannalla taas, vaikka minä tiedän hyvin että se ei saisi. Minäkään en saa koska joki tulvii. Seison kahden toisiinsa kietoutuneen kuusen takana ja katson tyttöä joka tuijottaa sameaan veteen. Näen kuinka se vapisee ja vesi vaahtoaa melkein sen paljaiden jalkojen juuressa.

   Äiti pelkää jokea. Se aina varoittelee Miikua ja minua menemästä rantaan, ainakin kaksikymmentä kertaa päivässä. Varsinkin keväällä kun vesi on korkealla. Loppukesästä joki työntyy niin syvälle uomaansa että paljastuneiden kivien päällä hypellen pääsee vastarannalle kastelematta jalkojaan. Joki on leveä mutta matala. Vain keväisin vettä on paljon, enkä minäkään pidä siitä silloin.

   Mutta naapurin hullu tyttö pitää. Se seisoo hievahtamatta veden äärellä tuntikausia eikä mikään saa sitä menemään sisälle. Seitsemän iltaa nyt perätysten, tunti tunnin perään, usein lähes ilman vaatteita, nyrkit kainaloissa.

  Minä näen hämärässä että sen käsivarret ovat melkein siniset ja se hytisee hirveästi. Minä olisin oikaissut Miikun luota kotiini rantapolun kautta, mutta en uskallakaan. Minua harmittaa hirveästi, sillä nyt minun pitää mennä takaisin ja kiertää törmän yläkautta ja äiti soitti jo ajat sitten Miikulle ja komensi kotiin.

   Epäröin kuusen takana, kun tyttö äkkiä kääntyy ja katsoo suoraan minuun. Minua ei pelota että se tekisi jotain koska se ei kyllä saa minua kiinni. Se on hirveän hidas. Mutta sen silmät poraavat suoraan toisen pään läpi ja se saattaa sanoa jotain niin kummallista että se tulee uniin.

   Minä näen usein unia, jossa tytön pitkät mustat hiukset hulmuavat yötuulessa niin että ei tiedä missä tytön pää loppuu ja missä yö alkaa, ja se sanoo lakkaamatta jotakin mistä ei saa selvää. Sen suu on aukko josta yö tulvii ja sen sanat on pakko ymmärtää niin että uni loppuisi, mutta uni päättyy ennen kuin ikinä ymmärrän, ja siitä tiedän että uni tulee taas jonain yönä.

   Jähmetyn paikalleni ja tyttö katsoo minua. Siitä ei ikinä uskoisi että se on vain pari vuotta Miikua ja minua vanhempi. Se on hirveän pitkä ja laiha. Sen äiti on ranskalainen, ainakin niin sanotaan. En ole koskaan nähnyt tytön äitiä. Tyttö asuu isänsä ja kodinhoitajan kanssa. Sillä on niminkin, Leanne, mutta me sanotaan sitä vain tytöksi. Kun jollakin on oikea nimi, sitä alkaa ajatella sillä nimellä ja sitten se tulee tutuksi eikä mikään ole enää salaperäistä. Siksi me ei puhuta siitä sen nimellä.

   Tytön musta tukkaa roikkuu takkuisena puoliselkään ja sen suu on rohtuneen punainen. Se on oikeastaan ainoa väriläikkä harmaan hämärässä iltayössä, sen rohtunut punainen suu.

   Minä juoksen hirveän lujaa ylös törmälle heti kun saan jalkani liikkeelle, sillä en halua että tyttö alkaa puhua minulle. Minä olen nyt yksin ja kaikki ne jutut mitä me olemme Miikun kanssa kuvitelleet ja paisutelleet, kasvavat äkkiä yön ylitse ja minä olen yksin.

   Ei pitäisi kuvitella. Äiti ja isä ovat usein puhuneet naapurin sairaasta tytöstä hiukan surumielisinä, ja silloin tulee paha mieli kaikista niistä synkistä asioista joita me olemme kuvitelleet. Eihän sellaiselle sairaudelle kukaan voi mitään. Mutta minusta on oikeasti pelottavaa, kun se seisoo hämärässä ja sen silmät ovat kaksi mustaa lohkaretta valkean kuumaisen otsan alla ja se puhuu kuolleista.

   Juoksen terassille jossa äiti seisoo. Äiti on vihainen. Se pelkää jokea ja siksi se keväällä on melkein aina vihainen.

 - Missä sinä taas kuhnailit, äiti tiuskaisee ja läimäyttää oven jäljessäni kiinni. Yön humina katkeaa siihen.

 - Tyttö seisoo taas rannalla, sanon että äiti ei jatkaisi sättimistään.

 - Mitä sinulla oli siellä tekemistä!

 - Minä olisin oikaissut rantapolun kautta, mutta se tyttö seisoi siellä ja sillä oli vain aluspaita päällään.

 - Pitäisiköhän meidän soittaa naapuriin, äiti vilkaisee huolestuneena isään, joka selaa sanomalehteä pöydän ääressä.

 - Anna olla, kyllä ne tietää missä se on.

 - Niin mutta vesi vain nousee.

 - Soita jos haluat, isä kohauttaa olkapäitään.

   Minä hiivin isän taakse keittiön pöydän ääreen ja laitan radion kovemmalle.

 - Etsinnät jatkuvat jo viidettä päivää, selostaja puhuu radiossa. - Läheisestä kaupungista on kutsuttu varusmiehiä avuksi. Etsintää laajennetaan kansallispuiston suuntaan.

   Katson isän takaraivoa ja ajattelen yötä ja niitä kadonneita ihmisiä. Viisi päivää sitten. Äiti ja lapsi. Auto löydettiin kymmenen kilometrin päästä erään aution talon rantasaunan takaa ja sen ovet olivat olleet kaikki selällään. Vesi oli yltänyt renkaiden ylitse. Saunakin oli vajonnut puoleksi veden varaan.

   Talon omistanutta vanhaa isäntää oli haastateltu palvelutalossa. Sauna oli kuulemma vajonnut muutenkin alkuperäiseltä paikaltaan törmällä, mutta silti vesi ei ollut koskaan aiemmin noussut näin korkealle. Ei, isännällä ei ollut aavistustakaan, mitä äiti ja lapsi olisivat voineet talolla toimittaa. Se oli ollut autiona pian kymmenen vuotta.

   Viisivuotias tyttö. Olivatko he joessa? Vai olivatko he lähteneet jonkun miehen mukaan ulkomaille? Vai olivatko he yhä jossakin siellä talossa? Aikuiset puhuvat ärsyttävän vihjailevasti, kun näkevät lapsia lähistöllä. Mutta me olemme Miikun kanssa taitavia vakoilijoita.

   Jos talo olisi lähempänä. Kymmenen kilometriä on pitkä matka pyörällä poljettavaksi. Mutta joki virtaa sieltä suoraan tänne. Se on yhdistävä suoni, joka tuo salaisuuden keskelle meidän arkea. Samea vesi, joka virtaa auton lävitse, virtaa myös laiturimme ylitse. Kuinka kauan kestää lipua pyörteilevässä vedessä halki kivisen uoman, kuusimetsikön, tulvaniittyjen, risukoiden ja kantojen? Olen varma että en saa ensi yönäkään unta. Siksi viivyn isän vierellä.

    Äidin ääni kuuluu toisesta huoneesta, lempeän selittävänä. Sellainen äidin ääni on myös silloin, kun olen tehnyt jotain tyhmää. Isä huokaa.

 - Yritä olla äidille mieliksi äläkä mene rantaan, hän sanoo ja taittaa lehden hajamielisenä. - Minä tiedän että se kiinnostaa, varsinkin nyt kun vesi on epätavallisen korkealla, mutta se hermostuttaa äitiä.

 - Ei me mennä ihan lähelle, sanon. - Ja täytyyhän meidän katsoa tytön perään välillä.

 - Se ei ole teidän asianne, vaan se kuuluisi hoitajalle.

 - Kyllä se yrittää saada tyttöä lähtemään rannalta pois ja tuo vaatetta, mutta tyttö ei välitä. Ei se mahda tytölle mitään.

   Äiti palaa huoneeseen. Avaa jääkaapin ja ottaa iltapalaa. Sen selkä on kireä, kireämpi kuin koskaan ja ilme. Pelkään sen sanovan taas saman asian kuin nykyisin lähes joka ilta.

 - Minä muistan kun lupasit, että katselemme koko ajan taloa lähempää kaupunkia. Sen vuoksi minä suostuin muuttamaan tänne.

   Kyllä vaan. Meillä on rintama. Keittiön pöydän ja jääkaapin välillä se kulkee. Me isän kanssa olemme pöydän takana. Isästä en tiedä, joskus se huojuu. Mutta äiti on astunut linjan taakse jo viime talvena.

 - Minä en kestä enää tätä asumista täällä, äiti puuskahtaa. - Mikään ei ole niin kuin kuvittelin!

 - Mutta sinähän olet aina halunnut oman puutarhan, isä sanoo. - Ja rannan laitureineen.

 - Ja naapurit, jotka seuraavat jokaista askeltasi, äiti kirahtaa.

 - Sinä kiinnität liikaa huomiota sellaisiin asioihin, isä on tympääntynyt. - Kuvittelet vain, että muilla on aikaa seurata sinun tekemisiäsi, se on neuroottista!

 - Etätyö ei onnistu! äiti melkein huutaa. - Minun pitäisi päästä paljon useammin pääkonttorille, ja siitä jo valitetaan.

 - Kyllähän sinä pääset minun kyydissäni milloin vain, isä levittää käsiään. Tästä on kyllä puhuttu. Siitä se ei kiikasta.

 - Minä en voi jättää Lauraa iltapäiviksi yksin tänne! Äiti paiskaa leipäkorin pöytään.

 - Kyllä minä pärjään, ihan varmasti.

 - En minä sitä epäilekään, äiti huokaa ja istuu isää vastapäätä.

   Kello kilahtaa kymmentä, mutta kukaan ei komenna nukkumaan. Kesä. Radio sorisee vaimeita pyörteitä hiljaisuuteemme. Hengitän lyhyitä pintahuokuja ja pidätän sitten hengitystäni niin kauan kuin jaksan. Uskon että sillä tavalla se, mitä tunnen sisälläni myös pysyy siellä eikä loiskahda iltaan. Koska kesä on taas sekoittanut pääni ja erämaa on valtava samoin kuin virta sisälläni eikä äiti uskoisi ikinä etten eksy. Äiti haluaa pois enkä minä halua antaa sille yhtään enempää syytä.

 - Onhan täällä muita ihmisiä, eläkeläiset eivät koskaan poistu talostaan. Ja Janssonin äiti on kotona pienten lasten kanssa. Kyllähän niitä voisi pyytää vaikka tarvittaessa auttamaan, isä yrittää.

 - No ja hah! minä puuskahdan uskomatta korviani. - Kikun äiti on jo ihan hermona siitä kun  Kiku seuraa Miikua ja minua. Sen pitäisi vahtia aina niitä pienempiä.

 - Ja tuo naapurin hiippari, äiti sanoo epätavallisen töykeästi. Se ei ole suostunut koskaan sanomaan mitään pahaa tytöstä.

 - Minä en luota siihen että se pidetään aisoissa, kun ne ei saa sitä pidetyksi pois tuosta virraltakaan. Ja olen monesti nähnyt sen seuraavaan Lauraa. En voisi olla ajattelematta kaikenlaista, jos Laura jää tänne yksin.

 - Ei se koskaan ole meitä seurannut, protestoin.

   Mehän sitä vakoillaan. Joskus olen kuullut aamuyöstä kuinka se hiippailee hiljaa rantapolulla. Kävyt ja neulaset rahisevat sen paljaiden jalkojen alla. Mutta tavallaan äiti on oikeassa. Tyttö seuraa minua minun omilla mielen poluillani, koska minä en ymmärrä sitä ja minä haluaisin tietää, ja uskon että joskus tulen tietämään. En ole kuitenkaan varma haluanko.

 - Mene Laura nukkumaan, äiti huomaa äkkiä. - Kello on jo vaikka mitä.

 - Mitä jos ne löytyy meidän rannalta? kysyn isältä, koska vaikka ajatus kadonneista on jotenkin karmivan kiehtova, en voi sille mitään että mietin ovatko ne toisissaan kiinni ja ovatko niiden silmät auki vai kiinni ja onko hukkuneen tukka kuin levää, niin kuin olen jostakin lukenut. Ja se pelottaa minua.

   Äiti katsoo minua eikä ymmärrä. Isä laskee kätensä kädelleni hetkeksi ja sanoo. - Älä huolehdi sellaisia. Ei ole ollenkaan varmaa että he ovat joessa ja tänne on kuitenkin matkaa. Ja jos ovat, niin heillä ei ole enää mitään hätää, ei yhtään mitään. Ymmärrätkö?

 - Sinun ei pitäisi seurata niin paljon näitä aikuisten juttuja, äiti sanoo väsyneesti. - Ja pysy pois joelta. Minä en ymmärrä miksi se on niin vaikea uskoa!

   Isän käden lämpö kämmenelläni kiipeän huoneeseeni. Ikkuna on raollaan ja yö humisee sisään. Minua itkettää vähän vaikka en oikein tiedä miksi. Olen hirveän väsynyt. Mutta sänky ei ole tuntunut hyvältä moneen yöhön. Pää on liian raskas siitä kaikesta mikä alkoi kun kevät kääntyi kesäksi. Vesi ei laskenutkaan uomassaan niin kuin sen olisi pitänyt jo viikkoja sitten. Se vain nousee. Ja se on vienyt kaksi ihmistä kylältämme, olen siitä varma.

   Tyttö vartioi virtaa. Eikä seikkailu tunnu enää hyvälle koska lähtö väreilee liian paljaana kaiken yllä. Minä näen sen niin kuin näen rajalinjan joka kulkee koko talon lävitse niiden asioiden halki, joiden vuoksi jäädä ja joiden vuoksi on pakko lähteä. Päätäni kivistää. Äidin ja isän ääni lipuu portaikkoa ylös huoneeseeni koska oveni on raollaan. Avaan korvani yön äänille. Pöllönkorvani kykenevät kuulemaan sanoittakin koska isä alkaa huojua ja kummalle puolelle varmuus siirtyy. Mutta se saa minut voimaan pahoin ja siirryn ikkunalle.

   Miikun huoneesta loistaa vielä valo. Miiku on paras ystäväni. Mutta me olemme ystäviä vain täällä, kuusimetsissä. Koulussa me emme ole toisistamme tietävinäänkään. Se menee niin ihan itsestään. Me olemme koulussa erilaisia. Eri ihmisiä joilla on eri ystävät. Mutta kuusimetsissä me olemme samanlaiset, sisarukset, joskus enemmänkin niin että mitään ei tarvitse puhua ja silti tietää toisen ajatuksista kaiken.

   Joskus olen ajatellut että tämä on oikeasti unta. Ensin muutto tuntui pahalta unelta ja kuusimetsien tilalla olisi yhtä hyvin voinut olla vaikka kallioita. Niin ahtaalta kaikki tuntui. Kunnes huomasin että metsät ovat portti ja joki väylä suureen erämaahan.

   Uskalsin ensin kulkea vain rannalle. Kuuset olivat kuin vartijoita rannan ja talon välillä. Inhosin niitä. Ja inhosin tyttöä joka leijui siellä täällä tummien runkojen välillä kuin aave jonka luulin sen ensin olevankin.

   Kerran menin rantaan ja katsoin veteen. Silloin oli jo kesä pitkällä ja taivas hohti liikkumattoman veden pohjalla kimaltavan hiekan lomassa. Vesi oli yllättävän lämmintä ja se tuoksui huumaavalle kun kauhaisin sitä kämmenelleni. En tuntenut ensin erämaan tuoksua. Sitä tuoksua en tule kuitenkaan koskaan unohtamaan.

   Virran kalvolla syksyisin purjehtivat kultalehdet tulevat erämaasta ja ankkuroituvat rantaamme kuin lopullista lähtöä odotellen. Usein ne jatkavat matkaansa tyhjinä, joskus ne jähmettyvät yöriitteen ja rannan väliin ja uppoavat viimein. Miiku tuli silloin. Ja me vain istuimme laiturilla ja katselimme syvyyden latvoja ja taivaan hohdetta. Kuinka voisin luopua siitä?

   Miikun huoneesta sammuu valo. Nyt olen aivan yksin.

   Käperryn vuoteelleni ja otan nuhjuisen pehmolelun kainalooni. Yön kirpeä tuoksu sekoittuu pehmolelun epämääräisen tunkkaiseen mutta lohdulliseen tuoksuun ja ajattelen, kuinka kipeää ajatukset voivat tehdä pään sisällä. Joki lipuu raskaana yössä ohitsemme ja koko kesä uhkaa lipua äidin ja isän päättämättömyyden suohon ja pelko estää kaikki kirkkaat erämaa-ajatukset.

   Lapsilla ei ole mitään valtaa aikuisten ylitse kun päätetään todella tärkeistä asioista. Se on käsittämätöntä. Sillä lapset kasvavat siihen paikkaan jossa elävät. Ensin minulla on jokainen kesäheinä, ahomansikka ja suopursu, ja en tiedä muuta sanaa, ne varmaan kasvavat suoraan sieluun, jokainen risukäpyinen polku on kuin tie pään sisällä. Kun aamulla aukaisee silmät näkee kesän ja pihan, jalkapohjia alkaa aina särkeä aluksi ja haavat ovat samalla kipeitä ja samalla ihania, suo lemuaa ja talvikuusten huurten makua ei voi tietää, jos ei maista - ne on salaisuuksia minun mielessä. Aikuiset tulevat ja näkevät, ehkä ne on iloisia kun joskus on kaunista, mutta kun ne kääntyy, ne on jo antanut sen kaiken pois.

   Aivan äkkiä huomaan katsovani kotitaloani alhaalta virralta ja näen ikkunassani yölampun pehmeän valon. Takaseinään piirtyy varjo kun äiti laskee huopaa nukkujan ylle. Ajatus siitä kuinka äiti peittelee minut vuoteeseen tuntuu hullunkuriselta täältä katsottuna mutta kaiken kaikkiaan aika loogiselta. Jos en oli huoneessani, olisin täällä ja silloin äiti seisoisi kuistilla ja huutaisi minua heti palaamaan sisälle.

   Taivaanranta joen takana kuusimetsän yllä on kapealta raidaltaan kirkkaanpunainen. Muuten metsä on sysimusta ja hiljainen. Samea virta hohtaa himmeää valoa leveänä joka puolella. Vesi kasvaa hiljaa ylöspäin. Mistä se saa voimaa? Vesi on pimeyden valtameri joka yhdistää yön toiseen yöhön päivän ylitse. Sama kohina kaikuu sisälläni kun sydämeni lyö.

   Ajattelen hajamielisesti kutsuvani Miikun mukaan mutta se ei tunnu oikealta. Minä kävelen rohkein askelin pitkin rantapolkua joka on osittain veden alla. Samea vesi roiskuu hitaasti korkealle, korkealle kun kahlaan pimeän lävitse ja tuuli käy äkkiä syvältä metsästä.

   Seuraan tyttöä joka kävelee määrätietoisesti edelläni. Se on matkalla jonnekin. Pelin henkeen kuuluu että paljastua ei saa, joten hidastan kulkuani. Välillä tyttö seisahtuu ja katsoo virtaa kuin kuulostellen, mutta jatkaa kohta taas matkaansa. Yö lipuu tytön valkeaa yöpaitaa ylös ja alas kuin elävä olento, mutta tukka on ihmeen kauniilla nutturalla keskellä päälakea. Yksi pitkä suortuva kiemurtelee pitkin selkää. Kuljen niin lähellä että näen sen liikkeen, mutta yhtään lähemmäksi en mene.

   Olemme tulleet seudulle jossa en ole ennen käynyt. Olemme varmasti kaukana sillä me olemme Miikun kanssa käyneet tosi kaukana joidenkin pitkien kesäiltapäivien aikana, mutta näin kaukana emme sentään. Edessä näkyy silta. Sen toinen pää on vajonnut veteen ja ajattelen ohimennen että isä ei pääse aamulla töihin ainakaan pohjoissillan kautta.

   Sillan kohdalla tyttö taas pysähtyy ja minä jään huohottaen seisomaan kuusimetsän reunaan. En uskalla astua avomaalle sillä kesäyön pimeys ei ole läpitunkematonta vaan hohtavaa lasia. Tyttö ojentaa pitkät kätensä kohti vajonnutta siltaa, jonne on matkaa varmaan viitisenkymmentä metriä. Pelkään että tyttö lähtee kahlaamaan virtaan sillä se liikuttelee käsiään epävarmasti, kuin aikoisi sukeltaa tai jotain.

   Mutta sitten se nostaa kätensä kasvoilleen ja huutaa. Minun sydämeni jättää ainakin kaksi lyöntiä väliin. Ajattelen että kaikista maailman ihanista asioista antaisin sen kaikkein ihanimman jos voisin olla missä tahansa muualla kuin juuri siinä keskellä huutoa joka vie sydämeni lyönneistä ainakin kaksi.

   Minä huomaan olevani avojaloin tikkuisella kuistilla, jonka laudoituksesta puolet on romahtanut ja portaat notkollaan. En uskalla katsoa selkäni taakse, sillä tiedän että siellä on rikkinäinen ikkuna takanaan sellaista pimeyttä jota en pysty käsittämään. Astun kuistilta alas kohti rantaa. Veteen vajonneen rakennuksen takana seisoo valkoinen auto kaikki ovet levällään joita virranpuoleisia vesi liikuttaa kuin auto olisi elossa ja lentoon pyrkimässä.

   Astun veteen ja kahlaan autoon. Etupenkit ovat veden peitossa mutta takapenkki on sen verran koholla, että se on osittain näkyvillä. Istahdan kostealle keinonahalle ja otan käteeni pienen mustatukkaisen nuken. Nukella on toinen jalka irti ja paksut takkuiset silmäripset jotka kampeavat luomia ylös alas liikkeeni mukaan. Heitän kapineen veteen kauas alavirtaan ja astun autosta pois. Yritän sulkea ovia koska on jotenkin surullista jättää matka tällä tavalla kesken, niin että kaikki virtaa lävitse, mutta se on mahdotonta. Vesi painaa liikaa.

   Minun on pakko joko nousta virrasta kohti autiotaloa jonka pimeyttä en ymmärrä tai mentävä virtaan jota tyttö vartioi, ja äkkiä minä tiedän että en halua kumpaakaan. En halua päättää asioita, en halua edes tietää mutta tavallaan se on myöhäistä sillä jos haluaa tietää jotain, se jokin alkaa kasvaa mielessä koska sille on antanut tilaa.

   Sinkoan vuoteessani istumaan niin että pääni iskee kipeästi kaltevan seinäkaton poikkiparruun. Kipu sumentaa ensin sen jonka ymmärrän kuuluvan horteiseen uneeni. Kun värit asettuvat aloilleen silmieni takana nousee ääni tajuntaani. Ja kalpeansininen valo joka tuo ulisevaa ääntä lähemmäksi.

   Juoksen ikkunalle ja näen Miikun talossa kaikissa ikkunoissa valon. Yö on kääntymässä kalpeaksi aamuksi, mutta vielä pimeä on liian tiheä jotta näkisin. Näen kuitenkin Miikun juoksevan rinnettä kohti rantaamme. Tunnistan sen hieman pyylevästä etukumarasta asennosta. Huidon ikkunastani mutta Miiku ei huomaa. Joku pysäyttää Miikun ja se kääntyy takaisin. Minulle tulee kiire.

   Vasta alakerrassa tajuan että meilläkin on valot lähes joka huoneessa. Isän ja äidin huoneessa ei ole ketään. Missään huoneessa ei ole ketään. Tunnen itseni jollakin tavalla petetyksi. Menen kuistille ja näen rannalla paljon ihmisiä. Yö on sekasortoinen. Ymmärrän että sininen valo ja nyt jo sammunut ääni tulee jostakin hälytysajoneuvosta, mutta en ymmärrä juuri muuta. Mitä on tapahtunut? Äiti?

   Juoksen rantaan ja älähdän kun jalkapohjan pehmeimpään kohtaan iskee risu tai käpy. Mutta se kuuluu asiaan. Äänten sorina on vaimeaa kuin kirkossa. Olen kuusimetsän holvikaarten metsäkirkossa ja aamuyö pyhittää ensimmäiset latvat kultaisiksi. Epätoivon ääni pisaroi ihan omassa uomassaan virtaavan veden ja ihmisäänten ohitse.

   Olen jo melkein perillä kun isä huomaa minun tuloni. Se nousee yhden? kahden? pienen? elottoman?  kuin kyyristyneen eläimen ääreltä ja juoksee minua vastaan kädet levällään. Minä en tahdokaan muualle. Menen syliin jotta ei tarvitsisi mennä eteenpäin. En tahdo nähdä mutta silti näen.

   Tyttö istuu laiturilla ja rapavesi virtaa hänen ylitseen lähes vyötärön korkeudelta. Sylissään hänellä on nukke, ruumis, tietysti. Harmaa käsi valuu luonnottoman näköisesti tytön olkapään ylitse kuin taistellen vastaan haluaan kiertyä lämpöiseen kaulaan. Ei koskaan enää syleile se jota tyttö tuudittaa sylissään.

   Isä kantaa minut terassillemme jonne äitikin tulee niin väsynein askelin että ne tuskin irtoavat höyryävästä maasta. Isän olan ylitse näen kuinka virkavalta kahlaa tytön luokse ja nostaa elävän ja kuolleen yhdessä pois virrasta, mutta tyttö ei irrota otettaan eikä sitä tehdä väkivalloin .

  Ambulanssin ovet sulkeutuvat ja aamun ovet avautuvat. Itäinen valo kohtaa vastarannan ja linnut heräävät.

   Istun vapisten isän sylissä ja äiti istuu viereemme.

 - Tänään, äiti sanoo, eikä siihen ole mitään lisättävää. Isä kietoo toisen kätensä äidin hartioiden ympäri ja niin on hyvä. Kuistin avoin ovi liikahtaa kuin huokaus, paljaat lankut tietävät jo poislähtömme.

   Vain yksi löytyi. Odottaisimme aina toista. Ja kun niin ei tapahtuisi kaikki kesäpäivät  vain lipuisivat pois eikä kukaan muistaisi miltä kaarnalaiva voisi näyttää kirkkaan syvyyden yllä täynnä kesäoloa ja tietoisuutta siitä että aina on nyt, tämä hyvä hetki.

   En tiedä. Tavallaan olen helpottunut vaikka itkuni on kyllä luopumisen ikävää. Olen helpottunut  siitä että vaikka kaikkein kipeimmälle tuntunut asia on äkkiä totta se ei olekaan kaiken loppu.

   Joki virtaa vielä vahvana vaikka se alkaa laskea. Se on tuonut kuolemaa niin kuin syksyisin kaikissa niissä kultapursissa jotka ovat jatkaneet matkaansa kohti tuntematonta määränpäätään. Ne jatkavat matkaa aina uudelleen luopumisen pakosta huolimatta.

Kirjoittajan saatesanat novelliin Pohjavirtoja USVA 2/2007

Olen Katariina Juntunen, 35-vuotias perheellinen oululainen. Olen kirjallisuuden tutkija ja äidinkielen opettaja, ja tällä hetkellä olen tutkimusvapaalla äidinkielen opettajan työstä. Tutkijana toimin työni ohessa ja ollessani välillä määräaikaisissa tehtävissä Oulun yliopistossa. Sain lisensiaatintutkimukseni valmiiksi vuodenvaihteessa 2007 aiheenani lasten kertomukset ja sadut ja kerronnan etiikka (Napero-Finlandia -kirjoituskilpailun tekstit ovat materiaalinani). Olen myös opettanut luovaa kirjoittamista sekä toiminut lasten ja nuorten sanataideopettajana.

   Kirjoittamista olen harrastanut ihan lapsesta saakka. Olen aiemmin sijoittunut Novan ja Portin kirjoituskilpailuissa. Kirjoitan kaikenlaista runoista satuihin, mutta fantasia ja kaikenlainen muu omituinen on lähellä sydäntäni. Tällaiseksi voidaan varmaan luonnehtia Usvan kirjoituskilpailuun lähettämäni novelli, jonka päähenkilö, noin yksitoistavuotias lapsi, pyrkii ymmärtämään elämän ja aikuismaailman erilaisia jännitteitä, ristiriitoja ja konflikteja omalla tavallaan.

   Novelli syntyi aika kivutta, sillä ainekset löysivät toisensa helposti. Muistan, kuinka lähaikoina oli kevät, jolloin tulvat olivat poikkeuksellisen voimakkaita ja pitkäkestoisia. Tähän yhdistyi erään kevään ahdistava kokemus, kun silloisen kotitalomme lähellä virtaavasta pienestä, mutta vuolaasta ja tulvivasta joesta etsittiin kaksivuotiasta poikaa monena päivänä ja yönä: etsijöiden lamput vilkkuivat joen reunoilla öisin monen kilometrin matkalla. Itse olen lapsena muuttanut paljon, ja lapsen kokemus pysyvyydestä tai irrallisuudesta on varmasti niin voimakas, että se leimaa koko loppuelämää. Lapsen näkökulmasta myös monet asiat näyttäytyvät ihan toisilta kuin aikuisnäkökulmasta; erilaset ilmiöt ja tapahtumat voivat lapsen mielessä saada myös irrationaalisia, maagisia ja jopa absurdeja merkityksiä ihan luontevasti.

   Tässä ovat oikeastaan ne ainekset, joista lähdin kertomustani kehittelemään.

   Tarinassa on paljon ahdostavaa ja jopa pelottavaa, mutta lapsen näkökulmassa on aina myös toivo; traagisia asioita tapahtuu, perheet joko pysyvät tai eivät pysy yhdessä, mutta elämä jatkuu kaikesta huolimatta.

Kiinnostavat, mahdolliset, raakatut - Irma Hirsjärvi tuomaroi

Otteita artikkelista (Usva 2/2007)

--

Lukutavallani kärkikolmikko oli aivan selvä:

Hannah: Pohjavirtoja

Sulo Moolok: Jätehuollon haasteita

Aamunkoitto: Aamunkoitto

   Ensimmäiselle sijalle laitoin Hannahin Pohjavirtoja, joka kolahti jo ensimmäisellä kierroksella ja oli kärkiviisikossa koko ajan. Huomaan, että se vastaa omaa kirjallista makuani, jota voidaan syyttää vaikkapa jonkinlaisesta klassisen pedagogisesta sävystä. Kuitenkin päädyin tekstiin yksinkertaisesti seuraavista syistä: teksti on koherentti, syvä ja tuoksuva ja se vastaa harvinaisen hyvin nimeään. Se on pelottava ja vastustamaton, se käyttää häikäilemättä kaikille tuttuja lapsuuden kokemuksia - muttei liian suoraan, ja sen kuvaamat tapahtumat jäävät vaivaamaan, pahasti. Tarinaa voi hyvin lukea vastavirtaan, sukeltaa sen viittaamiin perhedynamiikan pohjamutiin, ja vielä syvemmälle, ihmisenä olemiseen, yksilön valintoihin ja yksinäisyyteen. Tässä on pasi-ilmari-jääskeläismäistä tummaa voimaa.

--

Proosan jäillä ei armoa tunneta - Petri Jääskeläinen tuomaroi

Otteita artikkelista (Usva 2/2007)

-- 

Jatkosarjan voittajaksi ja koko kisojen mestariksi valikoitui nimimerkki Hannahin novelli Pohjavirtoja. Nimimerkin takaa paljastui tuttu Nova-voittaja Katariina Juntunen. Voiton syitä? Kielellinen varmuus, intensiivisen jännitteen luominen hyvin niukoin keinoin, oudon ja painostavan tunnelman rakentuminen kuin itsestään, tekstin kypsyys ja suoranainen viisaus, tarinan kihelmöivä monimielisyys ja sopivan avoimeksi jätetty loppu. Pohjavirtoja on kaikin puolin erittäin pätevää työtä: tarina soljuu eteenpäin kuin joki, väistämättömästi, luontevasti, luonnollisesti - ja kaiken alla pyörivät synkän uhkaavat, vaaralliset pyörteet ja pohjavirrat, valmiina tempaamaan mukaansa niin novellihenkilöt kuin lukijankin. Monessa novellissa oli käytetty lapsen näkökulmaa, mutta ainoastaan Pohjavirroissa näkökulma tuntui yhtä lailla vakuuttavalta kuin luontevaltakin.

--

Saviruukkutaivas

elämä on kuin

rivi salaperäisiä kirjaimia

ja avaamaton kierrekantinen vihko

iltaisin voisin laskostaa kokemukseni

siististi nippuihin

takaisin kansien väliin

alku ja loppu

ja kaikki muu

voisin nostaa elämäni hyllyyn

jonka reunoja koristavat laput

eilinen, entinen, muinainen

joskus elämä on valkea arkki

täysikuun julmassa valossa

ja minä alaston

ja joskus, kun tuuli nojaa yöllä porraskaiteeseeni

ja jättää lähtiessään portin auki

kaikki lehteni selautuvat

kaipuusta sekaisin

unista löytyvät kätketyt salaisuudet

monesti kun ilta laskeutuu

on märkä maa

saviruukkutaivas

keveät jalat

ja suunnaton tiheä tietoisuus -

tiedän löytäväni sen

jota aina etsin

miksi aina itken

suolaista merituulta

kun kuitenkin tiedän, kuinka syvällä

kerran kadotettu on?

Sielulinnut

Nova- fantasiakirjoituskilpailussa 2003 ensimmäisen palkinnon saanutta tekstiäni on usein kysytty luettavaksi. Teksti on julkaistu Spin-lehdessä, mutta siitä ei ole nettiversiota, joten julkaisen tekstin alla. Tekstin ohessa on Pasi Karppasen luonnehdinta tekstistä, ja linkkinä on lopussa muutama haastattelu tekstiin liittyen.

Turun Science Fiction Seuran sivuilta löytyy tietoa kilpailusta johon teksti osallistui. Ensimmäisen sijan saanut teksti esitellään seuraavanlaisesti: 

Sielulinnut

Mystinen ja runollinen kuvaus Ruutista, joka hoitaa sielulintuja. Kaupungissa jokin on hullusti: tehdas on ollut hiljaa jo kaksi päivää. Novelli yhdistelee fantastisia ja scifistisiä elementtejä sujuvasti. Kirjoittaja raottaa salaperäisyyden verhoa vain välähdyksenomaisesti. Protagonistin ja lintujen suhdetta on kuvattu suorastaan kalevalaisesti.

                                 

Katariina Juntunen: Sielulinnut 
(Spin 2/04, Pasi Karppanen)

Katariina Juntusen Sielulinnut voitti ensimmäisen sijan vuoden 2003 Nova-kisassa ja kirjoittajasta julkaistiin tuoreeltaan haastattelu Kosmoskynä 3/03:ssa. Spinin numerossa 2/04 lopulta julkaistiin itse novelli ja nähtiin, millaisin eväin kisan ensimmäinen palkinto tällä kertaa lunastettiin. Novahan on tavannut nostaa esille erityyppisiä novelleja ja kisan voittaneet tekstit ovat aika ajoin jakaneet mielipiteitä voimakkaastikin.

     Juntusen novellin tapahtumat sijoittuvat epämääräiseen, dystooppisen oloiseen lähitulevaisuuteen, suureen likaiseen kaupunkiin. Tarinan päähenkilö on Ruut, yksi kaupungin monista sielulintujen hoitajista. Enemmän kuin hoidokkeja, linnut ovat Ruutille ystäviä, joihin hänellä on läheinen suhde. Toisaalta linnuilla on myös elintärkeä rooli kaupungin hengissäpysymisen kannalta. Jos linnut kuolevat, kuolee kaupunkikin.

     Juntusen novelli on mielenkiintoista, scifikuvaston fantasiaelementteihin yhdistävää "neuvosto-steampunkia". Nimetön kaupunki, johon tapahtumat sijoittuvat, on synkkä, saastunut ja ahdistava, rautaesiripun takaisen teollisuuskaupungin stereotyyppi. Tässä valossa myös tarinan allegoriset tasot näyttäytyvät selkeinä. Olennainen teema novellissa on hidas, sisältäpäin tapahtuva yhteiskunnan rapautuminen. Linnut puolestaan voi halutessaan nähdä vapauden vertauskuvana.

     Vaikka kyseessä onkin kirjoittajansa ensimmäinen sf/f-lehtien sivuilla julkaistu teksti, ei Juntunen selvästikään ole tekstintuottajana aloittelija. Sielulinnut on hyvin kasassa pysyvä tarina, johon on erittäin vaikea puuttua parannusehdotuksin. Juntusen kieli on hallittua, kerronta hidasta, maalailevaa, jopa surumielistä. Mikä tärkeintä, toisin kuin kotimaiset sf/f-tekstit valitettavankin usein, jaksaa novelli  kantaa loppuun asti. Loppu on runollinen, kaunis ja kokonaisuuteen erittäin hyvin sopiva.

               Sielulinnut

Huhtikuussa kaikki suli silmissä, nopeasti ja äänettömästi. Ruutin korviin äänettömyys oli silti kuin huminaa, juoksevaa, solisevaa, litisevää ja loiskuvaa laulua pikemminkin kuin ääntä, jos sitä vertasi normaaliin äänimaisemaan. Ruut käveli varastolta kotiinsa ja katseli huolissaan ympärilleen. Lumi suli liian nopeasti. Kaikkialla valui sohjoa ja vettä. Pilvet vapisivat alassuin ja oksensivat jäistä tihkua niin, että pienet virrat joka puolelta yhdistyivät Tehtaankadun suuressa risteyksessä jatkaen matkaansa yhtenä suurena kuohuna kohti jäistä merta.

     Kaupungissa jokin oli hullusti. Yösydänten loimuava palo oli himmennyt, kohiseva ja jyrisevä jatkuva melu oli hiljennyt ensimmäisen kerran maaliskuun viimeisellä viikolla muutamaksi vuorokaudeksi, jatkunut sitten epävarmempana joitakin aikoja. Nyt tehdas oli ollut täysin äänetön jo kaksi päivää.

     Yötaivas näkyi ensimmäisen kerran sitten Ruutin lapsuuden. Aluksi näky oli ollut hänestä kauhea. Tumman luumun värinen yötaivas oli työntynyt liki soikeita ikkunoita kuin samea huopa, ja sen pyörteilyssä oli ollut jotakin niistä mielikuvista, jotka Ruut liitti aina kuolevien lintujen sielunlähtöön. Sitten taivas oli kirkastunut kuin yhdellä nopealla pyyhkäisyllä ja Ruut oli nähnyt taivaan kirkkaat ja sykkivät aukot. Se oli ollut niin kaunis näky, että seuraavana iltana Ruut oli tahallaan valvonut yli säädetyn ajan ja katsellut valoja kuin unta.

     Mutta hiljaisuus oli pelottavaa, sillä sellaista hiljaisuutta Ruut ei muistanut kuulleensa edes lapsena lastenlehdon kaukaisimmassa kolkassakaan. Tehdas oli aina äänessä, se oli kaupungin sydän ja tahdistin, jonka mukaan kaikki toimi.

     Ihmiset olivat ymmällään, sillä aina jos jotain tapahtui, kansa tiesi siitä poikkeuksetta ennen kuin johdon tiedotusvaunut kiertelivät kaduilla kuuluttamassa. Tehtaan vaikenemisen syytä ei kukaan tiennyt. Sen hiljenemisessä oli jotakin äkillisen vakavan sairauden kaltaista. Tehtaan työntekijöitä ei ollut nähty kolmeen viikkoon. Uusia työläisiä ei ollut valittu myöskään kolmeen viikkoon, ja se oli kaikkein kummallisinta. Tehdas tarvitsi uusia työntekijöitä aina, se oli yhtä varmaa kuin tuhannet säädökset. Laivoja tuli silti satamiin ja lähti niistä kuten ennenkin. Kaupungin rajaporteilla kävi tavanomainen alkukevään kuhina, kun työläisiä siirtyili kaupungista toiseen parempien toimipaikkojen toivossa.

     Ruut puristi siemensäkkiä lujemmin kainaloonsa ja loikkasi suuren kuralammikon ylitse. Jalkineita oli turha enää suojella, ne olivat läpimärät ja vuotivat saumoista. Ruut yritti kuitenkin varjella niitä viimeiseen asti, sillä uusia ei saanut ennen seuraavaa lokakuuta, ja toukokuusta lähtien pärjäsi jotenkuten jo ilmankin. Ruut kiersi kolme kulma-asuntoa ja kapusi muutaman askelman omalle tasanteelleen. Vesi kohisi syöksyputkissa viimeistä päivää, ja läpinäkyvän katoksen saumoista roiskui pisaroita joka puolelle.

Ruut avasi asuntonsa oven painamalla kätensä levylle, ja ovi aukeni sihauttaen kuumaa ilmaa. Välitilassa oli miellyttävän lämmintä puhaltimien ansiosta, jotka pitivät sisä- ja ulkotilan välisen alueen kuivana ja hygieenisenä. Ruut nosti läpimärät saappaansa ritilälle ja antoi spesifin kuivurin puhaltaa hiuksensa puhtaiksi.  Sitten hän avasi sisätilojen oven ja ilahtui vastaansa saamasta konsertista aivan samoin kuin jokaisena päivänä siitä saakka, kun oli saanut haltuunsa vanhan sielulintujen kasvattajan asunnon lintuineen.

     Ruut ei väsynyt koskaan kuulemaan lintujensa laulua. Hän rakasti jokaista kasvattiaan ja hoidokkiaan, ja hän oppi hyvin nopeasti uusien lintujen kerronnan sävyn. Jokaisen linnun laulu poikkesi toisesta, vaikka kyse olisi ollut samankin lajin edustajasta. Ruut oli etuoikeutettujen asemassa toimiessaan sielulintujen kasvattajana.

     Ruut oli saanut syntymälahjanaan korvat, jotka pystyivät kuulemaan sielulintujen kertomukset, mutta sen hän oli huomannut paljon myöhemmin, vasta koulussa, jossa oli tutustunut synesteettisten aistien olomuotoihin ja tunnistamiseen. Hän oli ollut ryhmästään ainoa, jolla oli äänimaisemaan liittyvien kertomuksien tulkitsemisen taito, ja se oli välittömästi koitunut hänen edukseen. Hän oli päässyt linnunhoitoasemalle oppimaan sielulinnuista. Ne joilla oli ollut jokin muu synesteettinen kyky, kuten vaikkapa hajuväriyhdistelmä tai kuuloväriaisti, saivat siirtyä tehtaankouluun, muut tavallisilla aisteilla varustetut saivat kansantyöläisille tarkoitetun koulutuksen.

     Ruut kujersi lempisävelmäänsä ja linnut siirtyivät lähimmille orsille.

- Lintuseni, oliko teillä täällä ikävää, hän viserteli ja sai vastaukseksi moniäänisen kuoron. Eräs tavallista sirkeämpi pienikokoinen lintu visersi närkästyneenä ja Ruut nauroi.

- Veikkoseni, tiedän, jokainen meistä kaipaa väljyyttä ja ilmaa, mutta en voi auttaa. Saat luvan tulla toimeen ystäviesi kanssa.

     Ruut kiersi kaikki häkit puhutellen jokaista siivekästä, jolla oli jotakin erityistä asiaa. Samalla hän täytti ruoka- ja juoma-automaatit ja tarkisti, toimiko puhdistusautomaatti kuten piti. Tänään oli toimitettu kaksi uutta lintua, ja Ruut katsoi tavanomaista huolellisemmin aina uudet tulokkaat. Toinen oli pienikokoinen, punarintainen aika tavallinen laji, josta tiesi, että se oli jonkun ylemmän pikkuvirkamiehen pantti. Se vastasi Ruutin kyselyyn tavanomaisen puheliaalla tavalla, ja Ruut kuuli, että se oli aika uusi, kouliintumaton tulokas. Siis aikaa vievä yksilö.

     Mutta toinen oli suuri, täysin valkoinen lintu, jollaisen Ruut oli tavannut vain kerran aiemmin. Aiempi oli ollut ylimmän johdon ylikanslerin puolison lintu, kalliisti hankittu ja taitavasti koulutettu. Sellaisia tapasi harvoin, ja silloin toivoi, että kuolema ei kohtaisi omistajaa liian pian. Edellinen valkea lintu oli kertonut Ruutille säihkyvistä taivaanaukoista, ja sen laulu oli ollut unenomaista ja sukua kuolemalle ja viileälle vedelle. Sen kertomusta Ruut oli kuunnellut aina aamuyön horteisina tunteina ja toivonut itselleen kuolematonta elämää, jollaista lintu lauloi. Sitten Ruut oli löytänyt sen eräänä aamuna kylmänä häkkinsä lattialta, kun sen omistajan aika oli tullut siirtyä toiseen maahan, sinne josta sielulinnut lauloivat. Pideltyään linnun jäähtynyttä hentoa ruumista käsissään, Ruutin toivo oli jälleen sammunut. Niin kävi aina.

     Ruut empi hetken häkkien vierellä, sillä hän tiesi aikeensa uhkarohkeaksi. Sielulintujen kasvattajilla ei ollut kaikkia samoja oikeuksia kuin niiden oikeilla omistajilla. Linnuilta ei saanut kysellä, se oli kiellettyä.

- Kaupungissa on jotakin kummallista, Ruut aloitti. Linnut vaikenivat. Suuri valkoinen lintu takaorrella raotti silmiään ja kohautti siipiään.

- Liikkeellä on paljon vieraiden kaupunkien matkustajia ja kauppiaita.

     Linnut odottivat.

- Tehdas on vaiennut.

     Valkoinen lintu päästi käheän, kysyvän huudon. Linnut hätkähtivät yhtenä parvena ja moni lintu pyrähteli tangolta toiselle niin kiivaasti, että hetken ajan ilmassa pyörteili kirjava höyhensade. Ruut kujersi rauhoittavasti ja parvi asettui vähitellen, mutta laulun sävyistä Ruut luki huolta ja oudoksuntaa, jopa pelkoa.  Yksikään lintu ei kuitenkaan laulanut tehtaan vaikenemisesta, lumen äkillisestä sulamisesta tai liikkuvista työläisistä.

     Ruut meni mietteissään audioheijastajan luokse ja nosti kuulokkeet korvilleen. Hän luki uusinta aikakirjaa seuraten silmillään hologrammitekstiä samalla kun valmisti itselleen ateriaa. Kuten tavallista, kerronta tempaisi hänet taas mukaansa niin kokonaisvaltaisesti, että hän unohti huolensa. Vaitonaiset linnut liikahtelivat parvena kuin meren aallot, kohahdus kävi rytmisesti häkin läpi kuin vuoksi, mutta pian linnut hiljenivät. Vain uusi, suulas tulokas jatkoi kerskumistaan niin, että suurimmat linnut vetivät siipensä korvallisilleen. Sade jatkui vuolaana aamuun saakka.

Seuraava päivä oli kiireinen, sillä se oli yksi vastaanottopäivistä. Silloin lintujen omistajat kävivät hoidokkiensa luona vieraillen erikseen varatuissa huoneissa, joihin Ruut kantoi linnut yksi kerrallaan odottamaan omistajaansa. Ruut oli tavallista väsyneempi, sillä säädetyn ajan jälkeen, juuri kun Ruut oli vaipunut uneen, tehdas oli yskäissyt kumeasti. Hän oli noussut katsomaan, kuinka tuttu tulenkaltainen kajo oli nuoleutunut kohti mustaa taivasta ja peittänyt taivaanaukot, mutta ensimmäistä yskähdystä oli seurannut pienten rykimisten sarja, jonka jälkeen tehdas oli jälleen hiljentynyt. Tätä jatkui varhaisille aamutunneille saakka, jolloin oli säädetty ylösnousu. Levonpuute karvasteli silmiä.

     Sade oli sentään tauonnut, mutta aamu oli vaalentunut vain hiuksenhienosti liukumalla harmaaseen päivään. Linnut olivat olleet levottomia ja ärtyisiä, niitäkin tehtaan epäsäännöllinen käynti oli häirinnyt. Se ei tiennyt Ruutille hyvää, sillä omistajat purkivat huolensa ja kiukkunsa aina Ruutiin, oli syy kenen hyvänsä. Ruut lauloi jokaiselle kantamalleen linnulle lepytyslauluja ja linnut kujertelivat uupuneina takaisin. Kaiken kaikkiaan Ruut ei ollut koskaan aistinut linnuissa yhtä voimakasta levottomuutta, eikä hän keksinyt syytä siihen. Ulkoiset olosuhteet olivat aivan samat kuin aina ennenkin.

     Iltapäivän tauon aikana Ruut kiirehti suurelle varastolle, josta osti aina omansa ja lintujen ateriatarpeet. Vanha Ester virtuaalikojulla oli äkäinen, sillä hänen jalkojaan särki huhtikuun ylenpalttinen kosteus. Kansantyöläisillä olivat asunnot, varusteet ja ateriat usein puutteellisia, sen Ruut tiesi. Asustekojun ja sen vieressä olevien ateriakojujen tuntumassa liikuskeli epätavallisen paljon työläisiä, ja Ruut kuunteli nousevien ja laskevien äänten sävyjä. Niistä huokui jotakin, jota Ruut ei ollut koskaan tuntenut ihmisten äänissä. Se oli vihaa.

- Tehtaan asiat ovat hullusti, kärisi vanha Ester ja oikoi kyhmyisiä sormiaan.

- Tiedätkö miksi se on ollut hiljaa? Ruut kysyi.

     Ester pudisteli päätään. - Valta vaihtuu. Vanhat saavat lähteä. Kenellekään meistä ei käy hyvin, marmatti Ester, mutta Ruut kumartui uteliaana lähemmäksi.

- Kuinka niin vaihtuu? Eikö johto palkkaa asiantuntijoita toisista kaupungeista, jos se tarvitsee uudistumista?

- Niinpä niin, luulisi että toimitaan niin kuin aina ennenkin. Mutta etkö ole nähnyt taivaanvaloja? Ester kysyi.

- Olen, mutta eivätkö ne ole vain taivaanaukkoja sielulintujen kotiin?

- Hys, ei siitä sovi puhua kansan suulla, Ester mutisi ja vilkuili ympärilleen. - Tulee mullistus, hän mutisi vielä ja siirtyi lataamaan asiakkaan virtuaaliohjainta.

     Ruut katseli kulkiessaan ympärilleen ja aisti muutoksen kaikkialla, mihin hän katsoi. Lunta ei ollut enää kuin työläisen kyynärän verran teiden varsilla ja siellä täällä suurempina kasoina.         Koskaan ei huhtikuussa ollut ollut näin vähän lunta, ja näin märkää. Meri höyrysi sataman takana raskasta jäänalaista suolahuurua, ja sen lemu kantautui kauas sisämaahan. Yhtään johdon kuulutusvaunua ei näkynyt, ja sekin oli poikkeuksellista, sillä vaunuja näki useimmiten juuri päivätauon aikana, jolloin työläiset kulkivat aterioilleen ja toimittamaan säädettyjä asioita.

Omistajat sättivät Ruutia kuten odottaa saattoi, ja Ruut vaikersi itsekin kantaessaan vapisevia, väsyneitä lintujaan takaisin häkkeihin. Aivan kuin lintujen joukkoon olisi levinnyt jokin sairaus. Omistajat olivat huolissaan. Olihan se odotettavaakin, sillä linnut olivat sananmukaisesti omistajiensa hengen tae. Äärimmäisen harvoin yksikään lintu sairastui, ja niitäkin poikkeustapauksia varten Ruut oli saanut tehokkaan koulutuksen. Hoidonpuutteeseen mikään lintu ei ollut koskaan menehtynyt.

     Sellaista tilannetta, jossa lintuja menehtyisi useampi kerrallaan jonkin sairauden takia, ei kerta kaikkiaan voinut edes kuvitella. Tehdas oli täysin riippuvainen korkeimman johdon toimintakyvystä, sillä kukaan tehtaantyöläisistä ei koskaan ollut saanut tietää, kuinka kaikki oikein toimi. Sitä ei tiennyt kukaan paitsi johto itse. Ja linnut olivat korkeimman johdon hyvinvoinnin ja koko elämän tae. Niistä maksettiin niin paljon kuin itse kullakin oli varaa, ja lintujen pyytäjät ja kauppaajat olivat korkeimmin palkatuissa toimissa. Harvinaisimpien lintujen kauppaaja kykeni sanelemaan itse hintansa, ja vain harvoilla oli niihin todella varaa.

     Ruut päätti peitellä häkit yön ajaksi huolellisesti, sillä saattoihan olla, että tehtaan epävakaa toiminta vaikutti jotenkin lintujen hyvinvointiin. Ruut teki kaikkensa saadakseen häkkihuoneet stabiloitua mahdollisimman hyvin. Kun repaleinen iltataivas vetäytyi purppuranpunaiseen utuun, linnut olivat hieman rauhallisempia, mutta nuutuneen oloisia. Ruut istui pyörivällä lepoalustalla ja kujerteli linnuilleen. Valkea lintu huoletti häntä eniten.

- Suuri valkea, kerro maastasi, Ruut suostutteli sitä. - Mistä kaukaa emosi laittoi sinut matkaan? kuinka monta tuulentietä olet ehtinyt kulkemaan? Lintu kohautti siipiään välinpitämättömästi ja katseli puoliavoimin, mustin ja tutkimattomin silmin Ruutia. Tavanomaisempi uusista linnuista kerskui rinta pullollaan nuoruuden urotekojaan, vaikka Ruut oli aikoja sitten päätellyt sen laulusta, että se oli hyvin kokematon. Toivoa sopi sen omistajalle pitkää ja opintäyteistä elämää. Sillä linnun viisaus oli sidottu omistajansa kohtaloon ja viisaus karttui vuorovaikutuksessa.

- Suuri valkea, kannatko pyydystäjällesi kaunaa? Ruut kysyi, sillä joskus jotkut hyvin itsenäiset sielulinnut saatuaan elää kauan vapaana, kapinoivat väistämätöntä vastaan. Ne eivät olisi tahtoneet omistajaa. Siinä tavassa, jolla ne uhmasivat kaikkia koulutusyrityksiä, oli jotakin samaa kuin alimman kansan riidanhaluisimpien ja oppimattomien yksilöiden uhossa.

     Valkea lintu karaisi vaimeasti kurkkuaan ja päästi huilumaisen, tumman huudon, joka oli pudottaa Ruutin istuinalustaltaan.

- Niinkö pahaa? Ruut kuiskasi ja vilkaisi soikeasta ikkunasta ulos. Valo oli kadonnut kokonaan ja tuuli humisi kolkosti huhtikuun illassa. Eräs koulutusaikainen ystävä oli kertonut Ruutille, kuinka sielulinnut saattoivat kantaa joskus omistajiensa sielua jo eläessään, silloin kun huhtikuun illat olivat epätoivoisimmillaan talven ja kevään rajalla. Sitä Ruut ei oikein uskonut, mutta jokin määrittelemättömän läsnäolo tuntui aina ja kaikkialla, joka sai vaistomaisesti kätkemään luvattomimmat ilmeet ja puheet. Ruut oli joskus miettinyt, että se johtui vain kaikkialle ulottuvista säädöksistä ja rajoituksista, jotka sitoivat jokaisen ihmisen jo syntymästä. Mutta koskaan ei voinut olla varma mistään, parempi oli olla varovainen.

     Lintu heräsi jähmeästä alakulostaan, ja sen pään asento oli hyvin kuninkaallinen ja itsenäinen. Tuosta linnusta tulee vielä vaikeuksia, Ruut ajatteli. Lintu katsoi Ruutia terävästi.

- Kerro Valkea kuningas mitä ajattelet, Ruut houkutteli. - Voinko tehdä jotakin eteesi?

Aivan odottamattomasti lintu lauloi kauan ja korkealla äänellä, ja mitä kauemmin Ruut kuunteli sen kertomusta sitä kalpeammaksi ja hajamielisemmäksi hän kävi. Tällaista tarinaa hän ei ollut koskaan kuullut. Lintu kertoi niin oudosta maasta, että jos Ruut ei olisi tiennyt sielulintujen kykenemättömyydestä kertoa muuta kuin totta, hän olisi epäillyt linnun laskettelevan omiaan. Sairaan ja väsyneen oloiset häkkitoverit piristyivät livertelemään valkealle linnulle kysymyksiään ja suuri valkoinen lauloi.

- Hiljaa! Ruut huusi ja heitti peitteen häkkien ylitse. Äkillinen hiljaisuus humisi kauan ymmällään. Linnut liikahtelivat järkyttyneinä häkeissään ja Ruut häpesi.

- Anteeksi, hän kuiskasi. - En voi sallia tuollaisia kertomuksia. Minun ei ole lupa antaa kenenkään kertoa tuollaisia. En kestä kuunnella. Kaikki on liian kauheaa, jos se on totta!

     Ruut käveli kohti välitilaa poistuakseen ulos, sillä hän ajatteli tarvitsevansa raitista ilmaa. Samalla hän kävelisi kohti suuren tehtaan mäkeä ja yrittäisi kuunnella, joko kaikki toimi niin kuin ennenkin. Hän ei kestänyt tätä epätietoisuutta. Ruut kuuli valkean linnun huilumaisen huokauksen, mutta hän sulki päättäväisesti sisätilan oven. Laululinnut eivät laula pimeässä, hän ajatteli. Kukaan ei vaadi kuuntelemaan. Kukaan ei saa kuunnella.

     Iltailma oli kylmä, kolea ja märkä. Purppuranväriset pilvet roikkuivat matalalla, mutta harsomaisina ja tyhjinä vedestä. Ainakaan vielä ei satanut. Katuvierien kirkkaina soineet pienet purot olivat jähmettyneet hitaiksi, ja rapakot seisoivat tummina hennon jääkuoren alla. Työläiset kulkivat sinertävien kaasuvalojen valokehissä kuin varjot, äänettömästi ja kiireesti kuten aina. Ystävien kanssa ei ollut tapa pysähtyä keskustelemaan ulkona, vaan tapaamiset olivat aina ennalta sovittuja. Tehdas ei jymissyt, se ei puhunut kaiken muuttumattomuudesta ja pysyvyydestä, kuten aina Ruutin koko elämän ajan, vaan se oli vaiti. Sen pysähtyneisyydessä oli jotakin kohtalonomaista ja suuresti huolestuttavaa.

     Äkkiä Ruut sai päähänsä lähteä tapaamaan koulutusaikaista ystäväänsä, vaikka hän ei ollut jutellut tämän kanssa kuin edellisessä taitojenkohennustuokiossa, joka oli pidetty suuressa sielulintujen ryhmätalossa. Lintujen hoitajilla ei ollut ystäviä siinä mielessä kuin kansantyöläisillä, jotka kulkivat yhdessä asuntojensa ja toimipaikkojensa väliä. Joskus ystävyydet johtivat yhteisasumiseen, josta seurasi yleensä lapsia lastenlehtoihin. Se oli vain hyvä, ja johto kannusti kansantyöläisiä ystävystymään järjestämällä erilaisia yhteistuokioita. Mutta sielulintujen hoitajien odotettiin pysyvän yksin, sillä useimmiten hoitajat pitivät lintuja ainoina ystävinään, ja niin piti ollakin. Lintujen hoito oli kokoaikaista toimintaa, ystävyys hajotti tarpeettomasti tarkkaavaisuutta, jolloin jokin lintuja koskeva tärkeä asia saattoi jäädä huomaamatta.

     Ruut ei ollut koskaan kaivannut ystäviä. Jo lapsena hän oli mieluummin ollut yksin, sillä hän kuuli aina ystäviensä puheiden takaa niin kummallisia tarinoita ja pahantahtoisia tarkoitteita, että uskoi koko maailman olevan jollakin omituisella tavalla vääränlainen. Kaikki puhuivat yhtä, mutta sävyt kertoivat aivan muita asioita. Opittuaan tuntemaan kykynsä Ruut huomasi, mistä hänen kaksijakoinen ymmärtämisensä oli johtunut, ja hän oli jossakin määrin oppinut hallitsemaan tulkitsemista. Mutta se oli ikuinen rasite ihmissuhteissa, sillä vaikka hän oli tavannut miespuolisia työläisiä useinkin, heidän tarkoitteensa ja ajatuksensa olivat tuntuneet Ruutista käsittämättömiltä, vielä ristiriitaisemmilta kuin naiskansalaisilla. Hän oli mielellään yksin lintujensa kanssa.

     Nyt Ruutista tuntui kuitenkin, että oli parasta käydä kyselemässä jonkun muunkin linnunhoitajan mietteitä siitä, oliko kaikki niin kuin piti. Jos hänen ystävänsä linnut olivat kuten ennenkin ja jos kaikki kuulostaisi normaalilta, Ruut päättäisi rauhoittua ja seurata levollisesti, milloin tehdas saataisiin jälleen toimimaan. Sitä Ruut toivoi hartaammin kuin mitään. Sillä vaikka hän oli pienenä kuunnellut jännittyneenä sodista ja kaikenlaisista kummallisista kahnauksista ja luonnononnettomuuksista kertovia tarinoita, hän ei ollut koskaan kuvitellut, että jotakin sellaista saattoi tapahtua hänen olemassaolonsa aikana. Hän ei voinut kuvitella muunlaista elämää kuin tätä hallitusvaltaa monine kaupunkeineen ja niiden johdossa toimivia tehtaita.

     Kurssiystävän asumukselle oli jonkin verran matkaa, sillä Ruutin oli käveltävä suuren tehtaanmäen toiseen päähän sataman ohitse. Tehtaan varjo lankesi raskaana valottomassa illassa, niin kaikkinielevä ja kaikenkattava sen hahmo oli. Sen muurien sisään ei kenelläkään ulkopuolisella ollut asiaa, sen olemuksessa oli jotakin yhtä kammottavan salaperäistä kuin viimeisen matkan mustissa vesissä. Ruut melkein juoksi viimeisen kolmikulmaisen asumuksen kulman taitse, missä tiesi kurssiystävän asunnon olevan. Tehtaan omituinen vaikeneminen oli saanut levottomia kansalaisia kerääntymään kenet minnekin kulmaukseen tehtaanmäen kupeelle, ja joukossa saattoi olla aina niitä, jotka käsittivät yksilönvapauden väärin.

     Ruut pysähtyi hengittämään ja mietti samalla, mitä sanoisi yllättävän ilmaantumisensa johdosta. Parasta oli kertoa suoraan asia niin kuin se oli. Ruut yskäisi ja puhui visuaalitarkkailijaan. Sen musta monitori haparoi pimeydestä Ruutin olemusta.

- Elise, Ruut aloitti. - Anteeksi kun tulen näin ilmoittamatta, mutta minulla olisi tärkeää kysyttävää. Voisitko päästää minut luoksesi?

     Musta ruutu surisi hetken, mutta pian se leimahti valoisaksi ja Ruut näki hologrammikuvan kurssiystävänsä hahmosta.

- Tiedän jo, mitä matkasi koskee. Ole hyvä ja astu väliöön.

     Ovi aukesi tasanteelta samantapaiseen välitilaan kuin Ruutin asunnossa, sillä linnunhoitajien oli tärkeä muistaa hygienia. Ruut jätti päällysasusteensa väliön ritilälle.

Elise odotti Ruutia suuressa häkkihuoneessa ja piteli käsiään levottomasti kaavun alla. Huoneisto oli viileä, ja pian Ruut näki syynkin siihen. Häkkien orsilla istui lukuisa joukko nääntyneen näköisiä, vapisevia lintuja. Ruut astui lähemmäksi.

- Ne ovat sairaita, Elise totesi.

- Kuinka se voi olla mahdollista? Näin ei yksinkertaisesti voi käydä!

     Elise kohautti hartioitaan.

- Näin on tapahtunut. Mikään, mitä voin tehdä, ei ole auttanut. Kolme lintua on jo kuollut.

     Ruut henkäisi kauhuissaan. Se oli paha! Jos lintu kuoli sairauteen tai tapaturmaan, linnunhoitaja oli kuolleen sielusta vastuussa ylimmälle johdolle. Ja se, kuinka korkeita vaatimuksia johto saattoi tehdä, riippui kuolleen asemasta. Yksikin tapaturmainen kuolema saattoi syöstä linnunhoitajan tuhoon. Se olikin hyvin harvinaista.

- Kolme! Ruut sanoi. - Eikö ole mitään keinoa?

- Olin hologrammiyhteydessä linnunhoitajien kouluttajien yliportaaliin, ja siellä sanottiin, että kukin kaupunki vastaa omistaan. Jotakin on tapahtumassa, mutta kukaan ei tiedä, mitä.

- Olemmeko me ainoat, joiden linnut voivat huonosti?

     Elise naurahti. - Jos sinun lintusi voivat vain huonosti, asiasi eivät ole vielä kehnostikaan. Kuulin, että eteläisen kaupungin linnunhoitoyksikköjen linnuista jo puolet on menehtynyt.

- Entä pyydystäjät? Ja kauppiaat? Eikö heillä ole vastuuta? Ruut mietti kuumeisesti. - Jos he toimittavat sairaita lintuja?

- Tiedät itsekin Ruut. Sielulinnuissa ei voi olla sairaita. Ne ovat täydellisiä! Ne eivät muuten joutuisi lumoojien verkkoihin!

     Ruut katseli täriseviä lintuja, joista yksikään ei laulanut. Yksi korahti ja irtosi niiltä sijoiltaan häkin lattialle. Sielulaulu katosi nopeaakin nopeammin mustalle taivaalle, eikä yksikään kirkas aukko sykähtänyt.

- Siinä meni jälleen yksi poloinen ilman saattajaa. Minulle on jo samantekevää. Olen perikadossa! Elise sanoi tyynesti. Mikään maallinen ei voisi enää korvata neljän linnun kuolemaa, ja näytti siltä, etteivät ne jäisi suinkaan ainoiksi. 

     Ruut hyvästeli Elisen kauhuissaan. Hän ei kestänyt enää katsoa Elisen poissaolevaa olemusta. Jotakin täytyi voida tehdä, oli pakko olla olemassa vielä jokin keino!

      Tehdas! Äkkiä Ruut tajusi. Tehdas oli vaiennut lintujen sairastuttua. Lintujen sairastumisia täytyi olla siis paljon, sillä johtoon kuului valtavasti ihmisiä, joilla oli varaa sielulintuun. Ruutin juostessa märkää katua ylös hän erotti tehtaan mustan olemuksen rinteellä kuin sairaan eläimen, joka makaa kupeet nousten ja laskien kipunsa mukaan. Kuinka käy kansan jos tehdas kuolee?

Ruut juoksi kotiinsa pahojen aavistusten täyttämänä. Hän kiiruhti halki pimeän ja hiljaisen asunnon ja veti peitteen häkkien päältä. Näky oli kauhea! Ruutin sydän puristui kokoon lintujen vuoksi - hänen ystävänsä ja lumottujen tarinoiden kertojat makasivat vapisten ja kouristellen orsilla ja osa liikkumatta lattialla. Tässä oli Ruutin koko elämän tarkoitus, eikä hän edes tiennyt, miksi näin oli käynyt. Ainakin kolmasosa linnuista oli jo menehtynyt, ja Ruut kantoi ne vapisevin käsin tyhjiin uurniin. Mikä hinta kansan maksettavaksi. Sillä kaikki päätyi kuitenkin aina tavallisten työläisten maksettavaksi.

     Suuri, valkea lintu oli parhaimman näköinen koko joukossa, ja se istui tyynesti korkeimmalla orrella. Sen mustista silmistä Ruut luki koko totuuden sellaisena kuin lintu oli sen kertonut, mutta hänen sydämensä ei uskonut sitä vieläkään. Kului pitkälti yli säädetyn nukkumisajan, mutta Ruut istui kuuntelemassa kuolevien sielulintujen kapeita henkäisyjä ja niiden turhia tarinoita. Huhtikuun kalpea aurinko kipusi viistosti idästä ja sen valossa muutama lintu lauloi kysyvästi. Ruut nosti kädet korvilleen.

    Se, mitä hän aikoi tehdä, oli ennenkuulumatonta ja erittäin sopimatonta. Näin ei oltu koskaan tehty, eikä Ruut jaksanut ajatella minkälaisen hinnan hän joutuisi maksamaan, mutta hän tiesi, että niin oli pakko tehdä. Hän käveli häkkihuoneen suurimman soikean ikkunan luokse ja avasi sen. Vaimea viileä henkäys sai aikaan äänten sorinan hänen takanaan häkeissä, mutta Ruut ei välittänyt siitä. Hän katseli ikkunastaan satamaan ja itään, sinne, josta kaikki aina saapuivat, mutta jonne kukaan ei lähtenyt, sillä saapuvat tulivat aina jostakin muualta. Itään lähteneet eivät koskaan palanneet.

     Se mitä Ruut aikoi tehdä, oli sama kuin kirvottaisi otteensa itse elämästä, omin käsin katkoisi kaikki langat, jotka sitovat ihmisen siihen paikkaan, johon hänet syntymänsä päivänä määrätään. Ruut ei tiennyt unelmista muuta kuin sen, mitä sielulinnut lauloivat. Se oli pahinta, mitä hän pystyi itselleen kuvittelemaan; elämä ilman sielulintujen laulua. Mikään ei sitonut häntä tähän kaupunkiin ja tähän olemassaoloon, paitsi tieto siitä, että hän oli sielulintuja varten. Muu oli harhaa, ihmisten puheet ja tarkoitukset, ystävyys, paitsi jos se oli ystävyyttä niihin, jotka lauloivat elämälle merkityksen.

     Valkea lintu Ruutin takana korotti huilumaisen syvän äänensä ja Ruut itki. Hän kääntyi ja avasi häkkien ovet haluttomin käsin, sillä tiesi päästävänsä elämänsä. Mutta jokin kaukana lauloi hidasta, kumeaa laulua linnuille, jotka kohottautuivat orsiltaan lentoon ja ulos kohti huhtikuun aamuaurinkoa.

Palautetta tekstistä Sielulinnut / Nova 2003

Upealla tavalla kirjoittaja sekoittaa arkiproosaa, fantasiaa, mytologiaa ja science fictionia, puikkelehtii hallitusti genrejen välissä ja luo aineksistaan täysin omalnlaistansa tekstiä. Proosa on soljuvaa ja hyväilevää, tunnelma kihelmöivän salaperäinen. Taitavasti kirjoittaja tarjoilee faktoja novellin maailmasta, sivulauseessa, kuin ohimennen, paljastaa sen verran kuin kulloinkin on tarpeen (tai ainakin melkein), sen verran, että lukija toivoisi kuulevansa lisää - mitään ylimääräistä ei tässä tiukassa ja hallitussa tarinassa kerrota, sillä mitään ylimääräistä ei lukijan tarvitsekaan tietää. Onko kuvattu yhteiskunta sosialistinen, fasistinen, totalitaristinen - vai jotain aivan uutta? Onko sillä väliäkään?

Erityisen kauniilla tavalla kirjoittaja kuvaa lintuja ja päähenkilön suhdetta niihin - ihmisen ja eläimen ikiaikaista suhdetta. Suorastaan kalevalaisesti päähenkilö puhuu linnuilleen, jotka laulavat tälle tietojaan. Lopun kirjoittaja jättää avoimeksi, arvoitukselliseksi - samoin kuten koko novellikin osoittautuu arvoitukselliseksi ja monimieliseksi ja jatkaa elämäänsä lukijan sisällä. Mitään ilmeisiä heikkouksia ei tästä novellista (jota ehkä voisi kuvailla fantasiasekoittimen läpi ajetuksi leenakrohniksi) kannta edes lähteä etsimään.



Haastattelu Kosmoskynässä 2003

Haastattelu Kalevassa 4.8.2003