Sielulinnut

Nova- fantasiakirjoituskilpailussa 2003 ensimmäisen palkinnon saanutta tekstiäni on usein kysytty luettavaksi. Teksti on julkaistu Spin-lehdessä, mutta siitä ei ole nettiversiota, joten julkaisen tekstin alla. Tekstin ohessa on Pasi Karppasen luonnehdinta tekstistä, ja linkkinä on lopussa muutama haastattelu tekstiin liittyen.

Turun Science Fiction Seuran sivuilta löytyy tietoa kilpailusta johon teksti osallistui. Ensimmäisen sijan saanut teksti esitellään seuraavanlaisesti: 

Sielulinnut

Mystinen ja runollinen kuvaus Ruutista, joka hoitaa sielulintuja. Kaupungissa jokin on hullusti: tehdas on ollut hiljaa jo kaksi päivää. Novelli yhdistelee fantastisia ja scifistisiä elementtejä sujuvasti. Kirjoittaja raottaa salaperäisyyden verhoa vain välähdyksenomaisesti. Protagonistin ja lintujen suhdetta on kuvattu suorastaan kalevalaisesti.

                                 

Katariina Juntunen: Sielulinnut 
(Spin 2/04, Pasi Karppanen)

Katariina Juntusen Sielulinnut voitti ensimmäisen sijan vuoden 2003 Nova-kisassa ja kirjoittajasta julkaistiin tuoreeltaan haastattelu Kosmoskynä 3/03:ssa. Spinin numerossa 2/04 lopulta julkaistiin itse novelli ja nähtiin, millaisin eväin kisan ensimmäinen palkinto tällä kertaa lunastettiin. Novahan on tavannut nostaa esille erityyppisiä novelleja ja kisan voittaneet tekstit ovat aika ajoin jakaneet mielipiteitä voimakkaastikin.

     Juntusen novellin tapahtumat sijoittuvat epämääräiseen, dystooppisen oloiseen lähitulevaisuuteen, suureen likaiseen kaupunkiin. Tarinan päähenkilö on Ruut, yksi kaupungin monista sielulintujen hoitajista. Enemmän kuin hoidokkeja, linnut ovat Ruutille ystäviä, joihin hänellä on läheinen suhde. Toisaalta linnuilla on myös elintärkeä rooli kaupungin hengissäpysymisen kannalta. Jos linnut kuolevat, kuolee kaupunkikin.

     Juntusen novelli on mielenkiintoista, scifikuvaston fantasiaelementteihin yhdistävää "neuvosto-steampunkia". Nimetön kaupunki, johon tapahtumat sijoittuvat, on synkkä, saastunut ja ahdistava, rautaesiripun takaisen teollisuuskaupungin stereotyyppi. Tässä valossa myös tarinan allegoriset tasot näyttäytyvät selkeinä. Olennainen teema novellissa on hidas, sisältäpäin tapahtuva yhteiskunnan rapautuminen. Linnut puolestaan voi halutessaan nähdä vapauden vertauskuvana.

     Vaikka kyseessä onkin kirjoittajansa ensimmäinen sf/f-lehtien sivuilla julkaistu teksti, ei Juntunen selvästikään ole tekstintuottajana aloittelija. Sielulinnut on hyvin kasassa pysyvä tarina, johon on erittäin vaikea puuttua parannusehdotuksin. Juntusen kieli on hallittua, kerronta hidasta, maalailevaa, jopa surumielistä. Mikä tärkeintä, toisin kuin kotimaiset sf/f-tekstit valitettavankin usein, jaksaa novelli  kantaa loppuun asti. Loppu on runollinen, kaunis ja kokonaisuuteen erittäin hyvin sopiva.

               Sielulinnut

Huhtikuussa kaikki suli silmissä, nopeasti ja äänettömästi. Ruutin korviin äänettömyys oli silti kuin huminaa, juoksevaa, solisevaa, litisevää ja loiskuvaa laulua pikemminkin kuin ääntä, jos sitä vertasi normaaliin äänimaisemaan. Ruut käveli varastolta kotiinsa ja katseli huolissaan ympärilleen. Lumi suli liian nopeasti. Kaikkialla valui sohjoa ja vettä. Pilvet vapisivat alassuin ja oksensivat jäistä tihkua niin, että pienet virrat joka puolelta yhdistyivät Tehtaankadun suuressa risteyksessä jatkaen matkaansa yhtenä suurena kuohuna kohti jäistä merta.

     Kaupungissa jokin oli hullusti. Yösydänten loimuava palo oli himmennyt, kohiseva ja jyrisevä jatkuva melu oli hiljennyt ensimmäisen kerran maaliskuun viimeisellä viikolla muutamaksi vuorokaudeksi, jatkunut sitten epävarmempana joitakin aikoja. Nyt tehdas oli ollut täysin äänetön jo kaksi päivää.

     Yötaivas näkyi ensimmäisen kerran sitten Ruutin lapsuuden. Aluksi näky oli ollut hänestä kauhea. Tumman luumun värinen yötaivas oli työntynyt liki soikeita ikkunoita kuin samea huopa, ja sen pyörteilyssä oli ollut jotakin niistä mielikuvista, jotka Ruut liitti aina kuolevien lintujen sielunlähtöön. Sitten taivas oli kirkastunut kuin yhdellä nopealla pyyhkäisyllä ja Ruut oli nähnyt taivaan kirkkaat ja sykkivät aukot. Se oli ollut niin kaunis näky, että seuraavana iltana Ruut oli tahallaan valvonut yli säädetyn ajan ja katsellut valoja kuin unta.

     Mutta hiljaisuus oli pelottavaa, sillä sellaista hiljaisuutta Ruut ei muistanut kuulleensa edes lapsena lastenlehdon kaukaisimmassa kolkassakaan. Tehdas oli aina äänessä, se oli kaupungin sydän ja tahdistin, jonka mukaan kaikki toimi.

     Ihmiset olivat ymmällään, sillä aina jos jotain tapahtui, kansa tiesi siitä poikkeuksetta ennen kuin johdon tiedotusvaunut kiertelivät kaduilla kuuluttamassa. Tehtaan vaikenemisen syytä ei kukaan tiennyt. Sen hiljenemisessä oli jotakin äkillisen vakavan sairauden kaltaista. Tehtaan työntekijöitä ei ollut nähty kolmeen viikkoon. Uusia työläisiä ei ollut valittu myöskään kolmeen viikkoon, ja se oli kaikkein kummallisinta. Tehdas tarvitsi uusia työntekijöitä aina, se oli yhtä varmaa kuin tuhannet säädökset. Laivoja tuli silti satamiin ja lähti niistä kuten ennenkin. Kaupungin rajaporteilla kävi tavanomainen alkukevään kuhina, kun työläisiä siirtyili kaupungista toiseen parempien toimipaikkojen toivossa.

     Ruut puristi siemensäkkiä lujemmin kainaloonsa ja loikkasi suuren kuralammikon ylitse. Jalkineita oli turha enää suojella, ne olivat läpimärät ja vuotivat saumoista. Ruut yritti kuitenkin varjella niitä viimeiseen asti, sillä uusia ei saanut ennen seuraavaa lokakuuta, ja toukokuusta lähtien pärjäsi jotenkuten jo ilmankin. Ruut kiersi kolme kulma-asuntoa ja kapusi muutaman askelman omalle tasanteelleen. Vesi kohisi syöksyputkissa viimeistä päivää, ja läpinäkyvän katoksen saumoista roiskui pisaroita joka puolelle.

Ruut avasi asuntonsa oven painamalla kätensä levylle, ja ovi aukeni sihauttaen kuumaa ilmaa. Välitilassa oli miellyttävän lämmintä puhaltimien ansiosta, jotka pitivät sisä- ja ulkotilan välisen alueen kuivana ja hygieenisenä. Ruut nosti läpimärät saappaansa ritilälle ja antoi spesifin kuivurin puhaltaa hiuksensa puhtaiksi.  Sitten hän avasi sisätilojen oven ja ilahtui vastaansa saamasta konsertista aivan samoin kuin jokaisena päivänä siitä saakka, kun oli saanut haltuunsa vanhan sielulintujen kasvattajan asunnon lintuineen.

     Ruut ei väsynyt koskaan kuulemaan lintujensa laulua. Hän rakasti jokaista kasvattiaan ja hoidokkiaan, ja hän oppi hyvin nopeasti uusien lintujen kerronnan sävyn. Jokaisen linnun laulu poikkesi toisesta, vaikka kyse olisi ollut samankin lajin edustajasta. Ruut oli etuoikeutettujen asemassa toimiessaan sielulintujen kasvattajana.

     Ruut oli saanut syntymälahjanaan korvat, jotka pystyivät kuulemaan sielulintujen kertomukset, mutta sen hän oli huomannut paljon myöhemmin, vasta koulussa, jossa oli tutustunut synesteettisten aistien olomuotoihin ja tunnistamiseen. Hän oli ollut ryhmästään ainoa, jolla oli äänimaisemaan liittyvien kertomuksien tulkitsemisen taito, ja se oli välittömästi koitunut hänen edukseen. Hän oli päässyt linnunhoitoasemalle oppimaan sielulinnuista. Ne joilla oli ollut jokin muu synesteettinen kyky, kuten vaikkapa hajuväriyhdistelmä tai kuuloväriaisti, saivat siirtyä tehtaankouluun, muut tavallisilla aisteilla varustetut saivat kansantyöläisille tarkoitetun koulutuksen.

     Ruut kujersi lempisävelmäänsä ja linnut siirtyivät lähimmille orsille.

- Lintuseni, oliko teillä täällä ikävää, hän viserteli ja sai vastaukseksi moniäänisen kuoron. Eräs tavallista sirkeämpi pienikokoinen lintu visersi närkästyneenä ja Ruut nauroi.

- Veikkoseni, tiedän, jokainen meistä kaipaa väljyyttä ja ilmaa, mutta en voi auttaa. Saat luvan tulla toimeen ystäviesi kanssa.

     Ruut kiersi kaikki häkit puhutellen jokaista siivekästä, jolla oli jotakin erityistä asiaa. Samalla hän täytti ruoka- ja juoma-automaatit ja tarkisti, toimiko puhdistusautomaatti kuten piti. Tänään oli toimitettu kaksi uutta lintua, ja Ruut katsoi tavanomaista huolellisemmin aina uudet tulokkaat. Toinen oli pienikokoinen, punarintainen aika tavallinen laji, josta tiesi, että se oli jonkun ylemmän pikkuvirkamiehen pantti. Se vastasi Ruutin kyselyyn tavanomaisen puheliaalla tavalla, ja Ruut kuuli, että se oli aika uusi, kouliintumaton tulokas. Siis aikaa vievä yksilö.

     Mutta toinen oli suuri, täysin valkoinen lintu, jollaisen Ruut oli tavannut vain kerran aiemmin. Aiempi oli ollut ylimmän johdon ylikanslerin puolison lintu, kalliisti hankittu ja taitavasti koulutettu. Sellaisia tapasi harvoin, ja silloin toivoi, että kuolema ei kohtaisi omistajaa liian pian. Edellinen valkea lintu oli kertonut Ruutille säihkyvistä taivaanaukoista, ja sen laulu oli ollut unenomaista ja sukua kuolemalle ja viileälle vedelle. Sen kertomusta Ruut oli kuunnellut aina aamuyön horteisina tunteina ja toivonut itselleen kuolematonta elämää, jollaista lintu lauloi. Sitten Ruut oli löytänyt sen eräänä aamuna kylmänä häkkinsä lattialta, kun sen omistajan aika oli tullut siirtyä toiseen maahan, sinne josta sielulinnut lauloivat. Pideltyään linnun jäähtynyttä hentoa ruumista käsissään, Ruutin toivo oli jälleen sammunut. Niin kävi aina.

     Ruut empi hetken häkkien vierellä, sillä hän tiesi aikeensa uhkarohkeaksi. Sielulintujen kasvattajilla ei ollut kaikkia samoja oikeuksia kuin niiden oikeilla omistajilla. Linnuilta ei saanut kysellä, se oli kiellettyä.

- Kaupungissa on jotakin kummallista, Ruut aloitti. Linnut vaikenivat. Suuri valkoinen lintu takaorrella raotti silmiään ja kohautti siipiään.

- Liikkeellä on paljon vieraiden kaupunkien matkustajia ja kauppiaita.

     Linnut odottivat.

- Tehdas on vaiennut.

     Valkoinen lintu päästi käheän, kysyvän huudon. Linnut hätkähtivät yhtenä parvena ja moni lintu pyrähteli tangolta toiselle niin kiivaasti, että hetken ajan ilmassa pyörteili kirjava höyhensade. Ruut kujersi rauhoittavasti ja parvi asettui vähitellen, mutta laulun sävyistä Ruut luki huolta ja oudoksuntaa, jopa pelkoa.  Yksikään lintu ei kuitenkaan laulanut tehtaan vaikenemisesta, lumen äkillisestä sulamisesta tai liikkuvista työläisistä.

     Ruut meni mietteissään audioheijastajan luokse ja nosti kuulokkeet korvilleen. Hän luki uusinta aikakirjaa seuraten silmillään hologrammitekstiä samalla kun valmisti itselleen ateriaa. Kuten tavallista, kerronta tempaisi hänet taas mukaansa niin kokonaisvaltaisesti, että hän unohti huolensa. Vaitonaiset linnut liikahtelivat parvena kuin meren aallot, kohahdus kävi rytmisesti häkin läpi kuin vuoksi, mutta pian linnut hiljenivät. Vain uusi, suulas tulokas jatkoi kerskumistaan niin, että suurimmat linnut vetivät siipensä korvallisilleen. Sade jatkui vuolaana aamuun saakka.

Seuraava päivä oli kiireinen, sillä se oli yksi vastaanottopäivistä. Silloin lintujen omistajat kävivät hoidokkiensa luona vieraillen erikseen varatuissa huoneissa, joihin Ruut kantoi linnut yksi kerrallaan odottamaan omistajaansa. Ruut oli tavallista väsyneempi, sillä säädetyn ajan jälkeen, juuri kun Ruut oli vaipunut uneen, tehdas oli yskäissyt kumeasti. Hän oli noussut katsomaan, kuinka tuttu tulenkaltainen kajo oli nuoleutunut kohti mustaa taivasta ja peittänyt taivaanaukot, mutta ensimmäistä yskähdystä oli seurannut pienten rykimisten sarja, jonka jälkeen tehdas oli jälleen hiljentynyt. Tätä jatkui varhaisille aamutunneille saakka, jolloin oli säädetty ylösnousu. Levonpuute karvasteli silmiä.

     Sade oli sentään tauonnut, mutta aamu oli vaalentunut vain hiuksenhienosti liukumalla harmaaseen päivään. Linnut olivat olleet levottomia ja ärtyisiä, niitäkin tehtaan epäsäännöllinen käynti oli häirinnyt. Se ei tiennyt Ruutille hyvää, sillä omistajat purkivat huolensa ja kiukkunsa aina Ruutiin, oli syy kenen hyvänsä. Ruut lauloi jokaiselle kantamalleen linnulle lepytyslauluja ja linnut kujertelivat uupuneina takaisin. Kaiken kaikkiaan Ruut ei ollut koskaan aistinut linnuissa yhtä voimakasta levottomuutta, eikä hän keksinyt syytä siihen. Ulkoiset olosuhteet olivat aivan samat kuin aina ennenkin.

     Iltapäivän tauon aikana Ruut kiirehti suurelle varastolle, josta osti aina omansa ja lintujen ateriatarpeet. Vanha Ester virtuaalikojulla oli äkäinen, sillä hänen jalkojaan särki huhtikuun ylenpalttinen kosteus. Kansantyöläisillä olivat asunnot, varusteet ja ateriat usein puutteellisia, sen Ruut tiesi. Asustekojun ja sen vieressä olevien ateriakojujen tuntumassa liikuskeli epätavallisen paljon työläisiä, ja Ruut kuunteli nousevien ja laskevien äänten sävyjä. Niistä huokui jotakin, jota Ruut ei ollut koskaan tuntenut ihmisten äänissä. Se oli vihaa.

- Tehtaan asiat ovat hullusti, kärisi vanha Ester ja oikoi kyhmyisiä sormiaan.

- Tiedätkö miksi se on ollut hiljaa? Ruut kysyi.

     Ester pudisteli päätään. - Valta vaihtuu. Vanhat saavat lähteä. Kenellekään meistä ei käy hyvin, marmatti Ester, mutta Ruut kumartui uteliaana lähemmäksi.

- Kuinka niin vaihtuu? Eikö johto palkkaa asiantuntijoita toisista kaupungeista, jos se tarvitsee uudistumista?

- Niinpä niin, luulisi että toimitaan niin kuin aina ennenkin. Mutta etkö ole nähnyt taivaanvaloja? Ester kysyi.

- Olen, mutta eivätkö ne ole vain taivaanaukkoja sielulintujen kotiin?

- Hys, ei siitä sovi puhua kansan suulla, Ester mutisi ja vilkuili ympärilleen. - Tulee mullistus, hän mutisi vielä ja siirtyi lataamaan asiakkaan virtuaaliohjainta.

     Ruut katseli kulkiessaan ympärilleen ja aisti muutoksen kaikkialla, mihin hän katsoi. Lunta ei ollut enää kuin työläisen kyynärän verran teiden varsilla ja siellä täällä suurempina kasoina.         Koskaan ei huhtikuussa ollut ollut näin vähän lunta, ja näin märkää. Meri höyrysi sataman takana raskasta jäänalaista suolahuurua, ja sen lemu kantautui kauas sisämaahan. Yhtään johdon kuulutusvaunua ei näkynyt, ja sekin oli poikkeuksellista, sillä vaunuja näki useimmiten juuri päivätauon aikana, jolloin työläiset kulkivat aterioilleen ja toimittamaan säädettyjä asioita.

Omistajat sättivät Ruutia kuten odottaa saattoi, ja Ruut vaikersi itsekin kantaessaan vapisevia, väsyneitä lintujaan takaisin häkkeihin. Aivan kuin lintujen joukkoon olisi levinnyt jokin sairaus. Omistajat olivat huolissaan. Olihan se odotettavaakin, sillä linnut olivat sananmukaisesti omistajiensa hengen tae. Äärimmäisen harvoin yksikään lintu sairastui, ja niitäkin poikkeustapauksia varten Ruut oli saanut tehokkaan koulutuksen. Hoidonpuutteeseen mikään lintu ei ollut koskaan menehtynyt.

     Sellaista tilannetta, jossa lintuja menehtyisi useampi kerrallaan jonkin sairauden takia, ei kerta kaikkiaan voinut edes kuvitella. Tehdas oli täysin riippuvainen korkeimman johdon toimintakyvystä, sillä kukaan tehtaantyöläisistä ei koskaan ollut saanut tietää, kuinka kaikki oikein toimi. Sitä ei tiennyt kukaan paitsi johto itse. Ja linnut olivat korkeimman johdon hyvinvoinnin ja koko elämän tae. Niistä maksettiin niin paljon kuin itse kullakin oli varaa, ja lintujen pyytäjät ja kauppaajat olivat korkeimmin palkatuissa toimissa. Harvinaisimpien lintujen kauppaaja kykeni sanelemaan itse hintansa, ja vain harvoilla oli niihin todella varaa.

     Ruut päätti peitellä häkit yön ajaksi huolellisesti, sillä saattoihan olla, että tehtaan epävakaa toiminta vaikutti jotenkin lintujen hyvinvointiin. Ruut teki kaikkensa saadakseen häkkihuoneet stabiloitua mahdollisimman hyvin. Kun repaleinen iltataivas vetäytyi purppuranpunaiseen utuun, linnut olivat hieman rauhallisempia, mutta nuutuneen oloisia. Ruut istui pyörivällä lepoalustalla ja kujerteli linnuilleen. Valkea lintu huoletti häntä eniten.

- Suuri valkea, kerro maastasi, Ruut suostutteli sitä. - Mistä kaukaa emosi laittoi sinut matkaan? kuinka monta tuulentietä olet ehtinyt kulkemaan? Lintu kohautti siipiään välinpitämättömästi ja katseli puoliavoimin, mustin ja tutkimattomin silmin Ruutia. Tavanomaisempi uusista linnuista kerskui rinta pullollaan nuoruuden urotekojaan, vaikka Ruut oli aikoja sitten päätellyt sen laulusta, että se oli hyvin kokematon. Toivoa sopi sen omistajalle pitkää ja opintäyteistä elämää. Sillä linnun viisaus oli sidottu omistajansa kohtaloon ja viisaus karttui vuorovaikutuksessa.

- Suuri valkea, kannatko pyydystäjällesi kaunaa? Ruut kysyi, sillä joskus jotkut hyvin itsenäiset sielulinnut saatuaan elää kauan vapaana, kapinoivat väistämätöntä vastaan. Ne eivät olisi tahtoneet omistajaa. Siinä tavassa, jolla ne uhmasivat kaikkia koulutusyrityksiä, oli jotakin samaa kuin alimman kansan riidanhaluisimpien ja oppimattomien yksilöiden uhossa.

     Valkea lintu karaisi vaimeasti kurkkuaan ja päästi huilumaisen, tumman huudon, joka oli pudottaa Ruutin istuinalustaltaan.

- Niinkö pahaa? Ruut kuiskasi ja vilkaisi soikeasta ikkunasta ulos. Valo oli kadonnut kokonaan ja tuuli humisi kolkosti huhtikuun illassa. Eräs koulutusaikainen ystävä oli kertonut Ruutille, kuinka sielulinnut saattoivat kantaa joskus omistajiensa sielua jo eläessään, silloin kun huhtikuun illat olivat epätoivoisimmillaan talven ja kevään rajalla. Sitä Ruut ei oikein uskonut, mutta jokin määrittelemättömän läsnäolo tuntui aina ja kaikkialla, joka sai vaistomaisesti kätkemään luvattomimmat ilmeet ja puheet. Ruut oli joskus miettinyt, että se johtui vain kaikkialle ulottuvista säädöksistä ja rajoituksista, jotka sitoivat jokaisen ihmisen jo syntymästä. Mutta koskaan ei voinut olla varma mistään, parempi oli olla varovainen.

     Lintu heräsi jähmeästä alakulostaan, ja sen pään asento oli hyvin kuninkaallinen ja itsenäinen. Tuosta linnusta tulee vielä vaikeuksia, Ruut ajatteli. Lintu katsoi Ruutia terävästi.

- Kerro Valkea kuningas mitä ajattelet, Ruut houkutteli. - Voinko tehdä jotakin eteesi?

Aivan odottamattomasti lintu lauloi kauan ja korkealla äänellä, ja mitä kauemmin Ruut kuunteli sen kertomusta sitä kalpeammaksi ja hajamielisemmäksi hän kävi. Tällaista tarinaa hän ei ollut koskaan kuullut. Lintu kertoi niin oudosta maasta, että jos Ruut ei olisi tiennyt sielulintujen kykenemättömyydestä kertoa muuta kuin totta, hän olisi epäillyt linnun laskettelevan omiaan. Sairaan ja väsyneen oloiset häkkitoverit piristyivät livertelemään valkealle linnulle kysymyksiään ja suuri valkoinen lauloi.

- Hiljaa! Ruut huusi ja heitti peitteen häkkien ylitse. Äkillinen hiljaisuus humisi kauan ymmällään. Linnut liikahtelivat järkyttyneinä häkeissään ja Ruut häpesi.

- Anteeksi, hän kuiskasi. - En voi sallia tuollaisia kertomuksia. Minun ei ole lupa antaa kenenkään kertoa tuollaisia. En kestä kuunnella. Kaikki on liian kauheaa, jos se on totta!

     Ruut käveli kohti välitilaa poistuakseen ulos, sillä hän ajatteli tarvitsevansa raitista ilmaa. Samalla hän kävelisi kohti suuren tehtaan mäkeä ja yrittäisi kuunnella, joko kaikki toimi niin kuin ennenkin. Hän ei kestänyt tätä epätietoisuutta. Ruut kuuli valkean linnun huilumaisen huokauksen, mutta hän sulki päättäväisesti sisätilan oven. Laululinnut eivät laula pimeässä, hän ajatteli. Kukaan ei vaadi kuuntelemaan. Kukaan ei saa kuunnella.

     Iltailma oli kylmä, kolea ja märkä. Purppuranväriset pilvet roikkuivat matalalla, mutta harsomaisina ja tyhjinä vedestä. Ainakaan vielä ei satanut. Katuvierien kirkkaina soineet pienet purot olivat jähmettyneet hitaiksi, ja rapakot seisoivat tummina hennon jääkuoren alla. Työläiset kulkivat sinertävien kaasuvalojen valokehissä kuin varjot, äänettömästi ja kiireesti kuten aina. Ystävien kanssa ei ollut tapa pysähtyä keskustelemaan ulkona, vaan tapaamiset olivat aina ennalta sovittuja. Tehdas ei jymissyt, se ei puhunut kaiken muuttumattomuudesta ja pysyvyydestä, kuten aina Ruutin koko elämän ajan, vaan se oli vaiti. Sen pysähtyneisyydessä oli jotakin kohtalonomaista ja suuresti huolestuttavaa.

     Äkkiä Ruut sai päähänsä lähteä tapaamaan koulutusaikaista ystäväänsä, vaikka hän ei ollut jutellut tämän kanssa kuin edellisessä taitojenkohennustuokiossa, joka oli pidetty suuressa sielulintujen ryhmätalossa. Lintujen hoitajilla ei ollut ystäviä siinä mielessä kuin kansantyöläisillä, jotka kulkivat yhdessä asuntojensa ja toimipaikkojensa väliä. Joskus ystävyydet johtivat yhteisasumiseen, josta seurasi yleensä lapsia lastenlehtoihin. Se oli vain hyvä, ja johto kannusti kansantyöläisiä ystävystymään järjestämällä erilaisia yhteistuokioita. Mutta sielulintujen hoitajien odotettiin pysyvän yksin, sillä useimmiten hoitajat pitivät lintuja ainoina ystävinään, ja niin piti ollakin. Lintujen hoito oli kokoaikaista toimintaa, ystävyys hajotti tarpeettomasti tarkkaavaisuutta, jolloin jokin lintuja koskeva tärkeä asia saattoi jäädä huomaamatta.

     Ruut ei ollut koskaan kaivannut ystäviä. Jo lapsena hän oli mieluummin ollut yksin, sillä hän kuuli aina ystäviensä puheiden takaa niin kummallisia tarinoita ja pahantahtoisia tarkoitteita, että uskoi koko maailman olevan jollakin omituisella tavalla vääränlainen. Kaikki puhuivat yhtä, mutta sävyt kertoivat aivan muita asioita. Opittuaan tuntemaan kykynsä Ruut huomasi, mistä hänen kaksijakoinen ymmärtämisensä oli johtunut, ja hän oli jossakin määrin oppinut hallitsemaan tulkitsemista. Mutta se oli ikuinen rasite ihmissuhteissa, sillä vaikka hän oli tavannut miespuolisia työläisiä useinkin, heidän tarkoitteensa ja ajatuksensa olivat tuntuneet Ruutista käsittämättömiltä, vielä ristiriitaisemmilta kuin naiskansalaisilla. Hän oli mielellään yksin lintujensa kanssa.

     Nyt Ruutista tuntui kuitenkin, että oli parasta käydä kyselemässä jonkun muunkin linnunhoitajan mietteitä siitä, oliko kaikki niin kuin piti. Jos hänen ystävänsä linnut olivat kuten ennenkin ja jos kaikki kuulostaisi normaalilta, Ruut päättäisi rauhoittua ja seurata levollisesti, milloin tehdas saataisiin jälleen toimimaan. Sitä Ruut toivoi hartaammin kuin mitään. Sillä vaikka hän oli pienenä kuunnellut jännittyneenä sodista ja kaikenlaisista kummallisista kahnauksista ja luonnononnettomuuksista kertovia tarinoita, hän ei ollut koskaan kuvitellut, että jotakin sellaista saattoi tapahtua hänen olemassaolonsa aikana. Hän ei voinut kuvitella muunlaista elämää kuin tätä hallitusvaltaa monine kaupunkeineen ja niiden johdossa toimivia tehtaita.

     Kurssiystävän asumukselle oli jonkin verran matkaa, sillä Ruutin oli käveltävä suuren tehtaanmäen toiseen päähän sataman ohitse. Tehtaan varjo lankesi raskaana valottomassa illassa, niin kaikkinielevä ja kaikenkattava sen hahmo oli. Sen muurien sisään ei kenelläkään ulkopuolisella ollut asiaa, sen olemuksessa oli jotakin yhtä kammottavan salaperäistä kuin viimeisen matkan mustissa vesissä. Ruut melkein juoksi viimeisen kolmikulmaisen asumuksen kulman taitse, missä tiesi kurssiystävän asunnon olevan. Tehtaan omituinen vaikeneminen oli saanut levottomia kansalaisia kerääntymään kenet minnekin kulmaukseen tehtaanmäen kupeelle, ja joukossa saattoi olla aina niitä, jotka käsittivät yksilönvapauden väärin.

     Ruut pysähtyi hengittämään ja mietti samalla, mitä sanoisi yllättävän ilmaantumisensa johdosta. Parasta oli kertoa suoraan asia niin kuin se oli. Ruut yskäisi ja puhui visuaalitarkkailijaan. Sen musta monitori haparoi pimeydestä Ruutin olemusta.

- Elise, Ruut aloitti. - Anteeksi kun tulen näin ilmoittamatta, mutta minulla olisi tärkeää kysyttävää. Voisitko päästää minut luoksesi?

     Musta ruutu surisi hetken, mutta pian se leimahti valoisaksi ja Ruut näki hologrammikuvan kurssiystävänsä hahmosta.

- Tiedän jo, mitä matkasi koskee. Ole hyvä ja astu väliöön.

     Ovi aukesi tasanteelta samantapaiseen välitilaan kuin Ruutin asunnossa, sillä linnunhoitajien oli tärkeä muistaa hygienia. Ruut jätti päällysasusteensa väliön ritilälle.

Elise odotti Ruutia suuressa häkkihuoneessa ja piteli käsiään levottomasti kaavun alla. Huoneisto oli viileä, ja pian Ruut näki syynkin siihen. Häkkien orsilla istui lukuisa joukko nääntyneen näköisiä, vapisevia lintuja. Ruut astui lähemmäksi.

- Ne ovat sairaita, Elise totesi.

- Kuinka se voi olla mahdollista? Näin ei yksinkertaisesti voi käydä!

     Elise kohautti hartioitaan.

- Näin on tapahtunut. Mikään, mitä voin tehdä, ei ole auttanut. Kolme lintua on jo kuollut.

     Ruut henkäisi kauhuissaan. Se oli paha! Jos lintu kuoli sairauteen tai tapaturmaan, linnunhoitaja oli kuolleen sielusta vastuussa ylimmälle johdolle. Ja se, kuinka korkeita vaatimuksia johto saattoi tehdä, riippui kuolleen asemasta. Yksikin tapaturmainen kuolema saattoi syöstä linnunhoitajan tuhoon. Se olikin hyvin harvinaista.

- Kolme! Ruut sanoi. - Eikö ole mitään keinoa?

- Olin hologrammiyhteydessä linnunhoitajien kouluttajien yliportaaliin, ja siellä sanottiin, että kukin kaupunki vastaa omistaan. Jotakin on tapahtumassa, mutta kukaan ei tiedä, mitä.

- Olemmeko me ainoat, joiden linnut voivat huonosti?

     Elise naurahti. - Jos sinun lintusi voivat vain huonosti, asiasi eivät ole vielä kehnostikaan. Kuulin, että eteläisen kaupungin linnunhoitoyksikköjen linnuista jo puolet on menehtynyt.

- Entä pyydystäjät? Ja kauppiaat? Eikö heillä ole vastuuta? Ruut mietti kuumeisesti. - Jos he toimittavat sairaita lintuja?

- Tiedät itsekin Ruut. Sielulinnuissa ei voi olla sairaita. Ne ovat täydellisiä! Ne eivät muuten joutuisi lumoojien verkkoihin!

     Ruut katseli täriseviä lintuja, joista yksikään ei laulanut. Yksi korahti ja irtosi niiltä sijoiltaan häkin lattialle. Sielulaulu katosi nopeaakin nopeammin mustalle taivaalle, eikä yksikään kirkas aukko sykähtänyt.

- Siinä meni jälleen yksi poloinen ilman saattajaa. Minulle on jo samantekevää. Olen perikadossa! Elise sanoi tyynesti. Mikään maallinen ei voisi enää korvata neljän linnun kuolemaa, ja näytti siltä, etteivät ne jäisi suinkaan ainoiksi. 

     Ruut hyvästeli Elisen kauhuissaan. Hän ei kestänyt enää katsoa Elisen poissaolevaa olemusta. Jotakin täytyi voida tehdä, oli pakko olla olemassa vielä jokin keino!

      Tehdas! Äkkiä Ruut tajusi. Tehdas oli vaiennut lintujen sairastuttua. Lintujen sairastumisia täytyi olla siis paljon, sillä johtoon kuului valtavasti ihmisiä, joilla oli varaa sielulintuun. Ruutin juostessa märkää katua ylös hän erotti tehtaan mustan olemuksen rinteellä kuin sairaan eläimen, joka makaa kupeet nousten ja laskien kipunsa mukaan. Kuinka käy kansan jos tehdas kuolee?

Ruut juoksi kotiinsa pahojen aavistusten täyttämänä. Hän kiiruhti halki pimeän ja hiljaisen asunnon ja veti peitteen häkkien päältä. Näky oli kauhea! Ruutin sydän puristui kokoon lintujen vuoksi - hänen ystävänsä ja lumottujen tarinoiden kertojat makasivat vapisten ja kouristellen orsilla ja osa liikkumatta lattialla. Tässä oli Ruutin koko elämän tarkoitus, eikä hän edes tiennyt, miksi näin oli käynyt. Ainakin kolmasosa linnuista oli jo menehtynyt, ja Ruut kantoi ne vapisevin käsin tyhjiin uurniin. Mikä hinta kansan maksettavaksi. Sillä kaikki päätyi kuitenkin aina tavallisten työläisten maksettavaksi.

     Suuri, valkea lintu oli parhaimman näköinen koko joukossa, ja se istui tyynesti korkeimmalla orrella. Sen mustista silmistä Ruut luki koko totuuden sellaisena kuin lintu oli sen kertonut, mutta hänen sydämensä ei uskonut sitä vieläkään. Kului pitkälti yli säädetyn nukkumisajan, mutta Ruut istui kuuntelemassa kuolevien sielulintujen kapeita henkäisyjä ja niiden turhia tarinoita. Huhtikuun kalpea aurinko kipusi viistosti idästä ja sen valossa muutama lintu lauloi kysyvästi. Ruut nosti kädet korvilleen.

    Se, mitä hän aikoi tehdä, oli ennenkuulumatonta ja erittäin sopimatonta. Näin ei oltu koskaan tehty, eikä Ruut jaksanut ajatella minkälaisen hinnan hän joutuisi maksamaan, mutta hän tiesi, että niin oli pakko tehdä. Hän käveli häkkihuoneen suurimman soikean ikkunan luokse ja avasi sen. Vaimea viileä henkäys sai aikaan äänten sorinan hänen takanaan häkeissä, mutta Ruut ei välittänyt siitä. Hän katseli ikkunastaan satamaan ja itään, sinne, josta kaikki aina saapuivat, mutta jonne kukaan ei lähtenyt, sillä saapuvat tulivat aina jostakin muualta. Itään lähteneet eivät koskaan palanneet.

     Se mitä Ruut aikoi tehdä, oli sama kuin kirvottaisi otteensa itse elämästä, omin käsin katkoisi kaikki langat, jotka sitovat ihmisen siihen paikkaan, johon hänet syntymänsä päivänä määrätään. Ruut ei tiennyt unelmista muuta kuin sen, mitä sielulinnut lauloivat. Se oli pahinta, mitä hän pystyi itselleen kuvittelemaan; elämä ilman sielulintujen laulua. Mikään ei sitonut häntä tähän kaupunkiin ja tähän olemassaoloon, paitsi tieto siitä, että hän oli sielulintuja varten. Muu oli harhaa, ihmisten puheet ja tarkoitukset, ystävyys, paitsi jos se oli ystävyyttä niihin, jotka lauloivat elämälle merkityksen.

     Valkea lintu Ruutin takana korotti huilumaisen syvän äänensä ja Ruut itki. Hän kääntyi ja avasi häkkien ovet haluttomin käsin, sillä tiesi päästävänsä elämänsä. Mutta jokin kaukana lauloi hidasta, kumeaa laulua linnuille, jotka kohottautuivat orsiltaan lentoon ja ulos kohti huhtikuun aamuaurinkoa.

Palautetta tekstistä Sielulinnut / Nova 2003

Upealla tavalla kirjoittaja sekoittaa arkiproosaa, fantasiaa, mytologiaa ja science fictionia, puikkelehtii hallitusti genrejen välissä ja luo aineksistaan täysin omalnlaistansa tekstiä. Proosa on soljuvaa ja hyväilevää, tunnelma kihelmöivän salaperäinen. Taitavasti kirjoittaja tarjoilee faktoja novellin maailmasta, sivulauseessa, kuin ohimennen, paljastaa sen verran kuin kulloinkin on tarpeen (tai ainakin melkein), sen verran, että lukija toivoisi kuulevansa lisää - mitään ylimääräistä ei tässä tiukassa ja hallitussa tarinassa kerrota, sillä mitään ylimääräistä ei lukijan tarvitsekaan tietää. Onko kuvattu yhteiskunta sosialistinen, fasistinen, totalitaristinen - vai jotain aivan uutta? Onko sillä väliäkään?

Erityisen kauniilla tavalla kirjoittaja kuvaa lintuja ja päähenkilön suhdetta niihin - ihmisen ja eläimen ikiaikaista suhdetta. Suorastaan kalevalaisesti päähenkilö puhuu linnuilleen, jotka laulavat tälle tietojaan. Lopun kirjoittaja jättää avoimeksi, arvoitukselliseksi - samoin kuten koko novellikin osoittautuu arvoitukselliseksi ja monimieliseksi ja jatkaa elämäänsä lukijan sisällä. Mitään ilmeisiä heikkouksia ei tästä novellista (jota ehkä voisi kuvailla fantasiasekoittimen läpi ajetuksi leenakrohniksi) kannta edes lähteä etsimään.



Haastattelu Kosmoskynässä 2003

Haastattelu Kalevassa 4.8.2003