Novellini Pohjavirtoja osallistui vuonna 2007 Arjen outous -kirjoituskilpailuun ja sai kaksi pääpalkintoa viidestä. Tämä teksti on aika hyvä osoitus siitä, että joskus tarina tulee kuin itsestään, kun sopivat ainekset ovat kasassa. Tarinassa kietoutuvat yhteen monenlaiset ahdistavat ainekset, joita koin silloisessa elämänvaiheessani, ja vaikka tarina on kuvitteellinen, siinä on elementtejä tositapahtumista.
Muutimme perheemme kanssa opiskelujen jälkeen ensimmäiseen omakotitaloomme maaseudulle. Ympäristö ei ollut outo, koska olen elänyt lapsuudestani ison osan sydänmaaseudulla - päähenkilön tunteet ovat paljolti omiani - mutta muuttoon liittyi vierauden elementtejä. Kaupunkiasumisen jälkeen syksyiltojen täydellinen pimeys on jäänyt erityisesti mieleeni. Ensimmäisenä keväänä oli poikkeuksellisia kevät- ja kesätulva, ja vesi jatkoi nousemistaan pitkälle kesäkuuhun saakka. Kivenheiton päässä normaalisti pieni virta kasvoi poikkeuksellisen rajuksi. Muutama kilometri yläjuoksulle päin virtaan joutui pieni poika, enkä unohda ikinä niitä paria yötä, jolloin taskulamput vilkkuivat läpi yön virran varrella meillä saakka. Siitä tunnekokemuksesta tämä tarina syntyi.
Kilpailusta
Usva 2/2007 on omistettu Arjen outous -kirjoituskilpailussa menestyneille teksteille, voittajille sekä kisan sadosta poimituille teksteille. Kilpailuun osallistui 132 novellia, joiden keskipituus oli 7 liuskaa. Kukin viisi tuomaria valitsi oman suosikkinsa, ja näin kilpailussa oli lopulta neljä voittajaa Pohjavirtoja-tekstin saatua kahden tuomarin voittoäänet. Kilpailun tuomarit perustelevat valintansa ja tekijät esittelevät tarinoidensa taustoja. Katariina Juntusen Pohjavirtoja on vahva kuvaus joesta, joen rannalla jotakin odottavasta tytöstä ja aikuistumisen ensi askeleista. Pohjavirtoja on lyyrinen ja surumielinen tarina lapsista joen rannalla sekä aikuisuuden väistämättömästä lähenemisestä.Tunnelmaltaan mystinen novelli sai siis kahden tuomarin puoltoäänen voittoon. Tarinan lopussa on koonteja tuomarointiteksteistä 2/2007 Usvazine -verkkolehdestä.
Pohjavirtoja
Tyttö seisoo taas rannalla. Sillä on
vain aluspaita päällään, vaikka on kylmä. Toinen olkapää on paljas ja hiha
roikkuu kyynärpään ylitse. Paita on harmaa, mutta liian suuret pikkuhousut,
joiden takamus roikkuu melkein polvitaipeissa, hohtavat valkeina hämärässä.
Se on hullu. Niin kaikki sanoo, vaikka meille sanotaan ettei niin saa
sanoa ja että olkaa sille kilttejä. Mutta se on kuitenkin pelottava.
Me vakoiltiin sitä taas eilen Miikun kanssa, se on hauskaa. Mutta
karmivaa. Joskus se tietää sen, mutta mistä se tietää, sitä me ei tiedetä. Kun
se katsoo hämärän läpi mustilla silmillään, nousevat ihokarvat pystyyn.
Tyttö asuu meidän talon vieressä vasemmalla puolella olevassa talossa.
Sen takana asuu vanha lapseton parsikunta. Miiku asuu oikealla. Ja Janssonit
asuu siitä oikealla vähän ylempänä törmällä. Niiden tyttöä Mikku sanoo
Janssonin Kiusaukseksi, kun se aina seuraa vaikkei tahdota. Kiku se oikeasti
on. Sillä on monta pikkusisarusta.
Meidän talot ovat joen törmällä kylätien päässä kuin rivi iloisenvärisiä
nappeja tummanvihreässä sarkatakissa. Joka puolella on kuusimetsää. Ja joki
joka halkaisee suuren erämaan. Me kuvitellaan paljon Miikun kanssa. Mutta kyllä
metsä aika iso on ja kylä jossa asutaan pieni.
- Suurenmoinen paikka! Oikea löytö! isä huusi
kerran kaksi talvea sitten kaupunkikerrostalomme keittiössä tultuaan juuri
töistä. Taloa hän oli käynyt katsomassa aamulla.
- Vain kaksikymmentä minuuttia kaupunkiin ja
hehtaari metsää kaupan päälle! Isä oli aivan tohkeissaan.
Minä muistan äidin olkapäät, jotka silloin piirtyivät valoa vasten niin
pyöreinä, läpinäkyvinä. Niistä näki kauas että äiti ei halua. Mutta oli hän
halunnut koska se oli järkevää. Minäkin itkin aluksi kun en halunnut, mutta se
oli silloin se.
Nyt en haluaisi koskaan lähteä pois, en edes kouluun, vaikka talvella
koulu on kyllä ihan kivaa. Kesällä koulua ei muista. Kesä sekoittaa pään ja
kaikki tavallinen katoaa mielestä aivan noin vain. Ja hirveän pian. Kesä on nyt
vasta niin alussa, että joki tulvii vielä, enkä minä enää muista kuinka minä
inhoan liikuntatunteja ja luokan katossa vilkkuvaa valoa, joka saa pään
kipeäksi. Minä menen Miikun kanssa viidennelle luokalle syksyllä.
Tyttö seisoo rannalla taas, vaikka minä tiedän hyvin että se ei saisi.
Minäkään en saa koska joki tulvii. Seison kahden toisiinsa kietoutuneen kuusen
takana ja katson tyttöä joka tuijottaa sameaan veteen. Näen kuinka se vapisee
ja vesi vaahtoaa melkein sen paljaiden jalkojen juuressa.
Äiti pelkää jokea. Se aina varoittelee Miikua ja minua menemästä
rantaan, ainakin kaksikymmentä kertaa päivässä. Varsinkin keväällä kun vesi on
korkealla. Loppukesästä joki työntyy niin syvälle uomaansa että paljastuneiden
kivien päällä hypellen pääsee vastarannalle kastelematta jalkojaan. Joki on leveä
mutta matala. Vain keväisin vettä on paljon, enkä minäkään pidä siitä silloin.
Mutta naapurin hullu tyttö pitää. Se seisoo hievahtamatta veden äärellä
tuntikausia eikä mikään saa sitä menemään sisälle. Seitsemän iltaa nyt
perätysten, tunti tunnin perään, usein lähes ilman vaatteita, nyrkit
kainaloissa.
Minä näen hämärässä että sen käsivarret ovat melkein siniset ja se
hytisee hirveästi. Minä olisin oikaissut Miikun luota kotiini rantapolun
kautta, mutta en uskallakaan. Minua harmittaa hirveästi, sillä nyt minun pitää
mennä takaisin ja kiertää törmän yläkautta ja äiti soitti jo ajat sitten
Miikulle ja komensi kotiin.
Epäröin kuusen takana, kun tyttö äkkiä kääntyy ja katsoo suoraan minuun.
Minua ei pelota että se tekisi jotain koska se ei kyllä saa minua kiinni. Se on
hirveän hidas. Mutta sen silmät poraavat suoraan toisen pään läpi ja se saattaa
sanoa jotain niin kummallista että se tulee uniin.
Minä näen usein unia, jossa tytön pitkät mustat hiukset hulmuavat
yötuulessa niin että ei tiedä missä tytön pää loppuu ja missä yö alkaa, ja se
sanoo lakkaamatta jotakin mistä ei saa selvää. Sen suu on aukko josta yö tulvii
ja sen sanat on pakko ymmärtää niin että uni loppuisi, mutta uni päättyy ennen
kuin ikinä ymmärrän, ja siitä tiedän että uni tulee taas jonain yönä.
Jähmetyn paikalleni ja tyttö katsoo minua. Siitä ei ikinä uskoisi että
se on vain pari vuotta Miikua ja minua vanhempi. Se on hirveän pitkä ja laiha.
Sen äiti on ranskalainen, ainakin niin sanotaan. En ole koskaan nähnyt tytön
äitiä. Tyttö asuu isänsä ja kodinhoitajan kanssa. Sillä on niminkin, Leanne,
mutta me sanotaan sitä vain tytöksi. Kun jollakin on oikea nimi, sitä alkaa
ajatella sillä nimellä ja sitten se tulee tutuksi eikä mikään ole enää
salaperäistä. Siksi me ei puhuta siitä sen nimellä.
Tytön musta tukkaa roikkuu takkuisena puoliselkään ja sen suu on
rohtuneen punainen. Se on oikeastaan ainoa väriläikkä harmaan hämärässä
iltayössä, sen rohtunut punainen suu.
Minä juoksen hirveän lujaa ylös törmälle heti kun saan jalkani liikkeelle,
sillä en halua että tyttö alkaa puhua minulle. Minä olen nyt yksin ja kaikki ne
jutut mitä me olemme Miikun kanssa kuvitelleet ja paisutelleet, kasvavat äkkiä
yön ylitse ja minä olen yksin.
Ei pitäisi kuvitella. Äiti ja isä ovat usein puhuneet naapurin sairaasta
tytöstä hiukan surumielisinä, ja silloin tulee paha mieli kaikista niistä
synkistä asioista joita me olemme kuvitelleet. Eihän sellaiselle sairaudelle
kukaan voi mitään. Mutta minusta on oikeasti pelottavaa, kun se seisoo
hämärässä ja sen silmät ovat kaksi mustaa lohkaretta valkean kuumaisen otsan
alla ja se puhuu kuolleista.
Juoksen terassille jossa äiti seisoo. Äiti on vihainen. Se pelkää jokea
ja siksi se keväällä on melkein aina vihainen.
- Missä sinä taas kuhnailit, äiti tiuskaisee
ja läimäyttää oven jäljessäni kiinni. Yön humina katkeaa siihen.
- Tyttö seisoo taas rannalla, sanon että äiti
ei jatkaisi sättimistään.
- Mitä sinulla oli siellä tekemistä!
- Minä olisin oikaissut rantapolun kautta,
mutta se tyttö seisoi siellä ja sillä oli vain aluspaita päällään.
- Pitäisiköhän meidän soittaa naapuriin, äiti
vilkaisee huolestuneena isään, joka selaa sanomalehteä pöydän ääressä.
- Anna olla, kyllä ne tietää missä se on.
- Niin mutta vesi vain nousee.
- Soita jos haluat, isä kohauttaa olkapäitään.
Minä hiivin isän taakse keittiön pöydän ääreen ja laitan radion
kovemmalle.
- Etsinnät jatkuvat jo viidettä päivää,
selostaja puhuu radiossa. - Läheisestä kaupungista on kutsuttu varusmiehiä
avuksi. Etsintää laajennetaan kansallispuiston suuntaan.
Katson isän takaraivoa ja ajattelen yötä ja niitä kadonneita ihmisiä.
Viisi päivää sitten. Äiti ja lapsi. Auto löydettiin kymmenen kilometrin päästä
erään aution talon rantasaunan takaa ja sen ovet olivat olleet kaikki
selällään. Vesi oli yltänyt renkaiden ylitse. Saunakin oli vajonnut puoleksi
veden varaan.
Talon omistanutta vanhaa isäntää oli haastateltu palvelutalossa. Sauna
oli kuulemma vajonnut muutenkin alkuperäiseltä paikaltaan törmällä, mutta silti
vesi ei ollut koskaan aiemmin noussut näin korkealle. Ei, isännällä ei ollut
aavistustakaan, mitä äiti ja lapsi olisivat voineet talolla toimittaa. Se oli
ollut autiona pian kymmenen vuotta.
Viisivuotias tyttö. Olivatko he joessa? Vai olivatko he lähteneet jonkun
miehen mukaan ulkomaille? Vai olivatko he yhä jossakin siellä talossa? Aikuiset
puhuvat ärsyttävän vihjailevasti, kun näkevät lapsia lähistöllä. Mutta me
olemme Miikun kanssa taitavia vakoilijoita.
Jos talo olisi lähempänä. Kymmenen kilometriä on pitkä matka pyörällä poljettavaksi.
Mutta joki virtaa sieltä suoraan tänne. Se on yhdistävä suoni, joka tuo
salaisuuden keskelle meidän arkea. Samea vesi, joka virtaa auton lävitse,
virtaa myös laiturimme ylitse. Kuinka kauan kestää lipua pyörteilevässä vedessä
halki kivisen uoman, kuusimetsikön, tulvaniittyjen, risukoiden ja kantojen?
Olen varma että en saa ensi yönäkään unta. Siksi viivyn isän vierellä.
Äidin ääni kuuluu toisesta huoneesta, lempeän selittävänä. Sellainen
äidin ääni on myös silloin, kun olen tehnyt jotain tyhmää. Isä huokaa.
- Yritä olla äidille mieliksi äläkä mene
rantaan, hän sanoo ja taittaa lehden hajamielisenä. - Minä tiedän että se
kiinnostaa, varsinkin nyt kun vesi on epätavallisen korkealla, mutta se
hermostuttaa äitiä.
- Ei me mennä ihan lähelle, sanon. - Ja
täytyyhän meidän katsoa tytön perään välillä.
- Se ei ole teidän asianne, vaan se kuuluisi
hoitajalle.
- Kyllä se yrittää saada tyttöä lähtemään
rannalta pois ja tuo vaatetta, mutta tyttö ei välitä. Ei se mahda tytölle
mitään.
Äiti palaa huoneeseen. Avaa jääkaapin ja ottaa iltapalaa. Sen selkä on
kireä, kireämpi kuin koskaan ja ilme. Pelkään sen sanovan taas saman asian kuin
nykyisin lähes joka ilta.
- Minä muistan kun lupasit, että katselemme
koko ajan taloa lähempää kaupunkia. Sen vuoksi minä suostuin muuttamaan tänne.
Kyllä vaan. Meillä on rintama. Keittiön pöydän ja jääkaapin välillä se
kulkee. Me isän kanssa olemme pöydän takana. Isästä en tiedä, joskus se huojuu.
Mutta äiti on astunut linjan taakse jo viime talvena.
- Minä en kestä enää tätä asumista täällä,
äiti puuskahtaa. - Mikään ei ole niin kuin kuvittelin!
- Mutta sinähän olet aina halunnut oman
puutarhan, isä sanoo. - Ja rannan laitureineen.
- Ja naapurit, jotka seuraavat jokaista
askeltasi, äiti kirahtaa.
- Sinä kiinnität liikaa huomiota sellaisiin
asioihin, isä on tympääntynyt. - Kuvittelet vain, että muilla on aikaa seurata
sinun tekemisiäsi, se on neuroottista!
- Etätyö ei onnistu! äiti melkein huutaa. -
Minun pitäisi päästä paljon useammin pääkonttorille, ja siitä jo valitetaan.
- Kyllähän sinä pääset minun kyydissäni
milloin vain, isä levittää käsiään. Tästä on kyllä puhuttu. Siitä se ei
kiikasta.
- Minä en voi jättää Lauraa iltapäiviksi yksin
tänne! Äiti paiskaa leipäkorin pöytään.
- Kyllä minä pärjään, ihan varmasti.
- En minä sitä epäilekään, äiti huokaa ja
istuu isää vastapäätä.
Kello kilahtaa kymmentä, mutta kukaan ei komenna nukkumaan. Kesä. Radio
sorisee vaimeita pyörteitä hiljaisuuteemme. Hengitän lyhyitä pintahuokuja ja
pidätän sitten hengitystäni niin kauan kuin jaksan. Uskon että sillä tavalla se,
mitä tunnen sisälläni myös pysyy siellä eikä loiskahda iltaan. Koska kesä on
taas sekoittanut pääni ja erämaa on valtava samoin kuin virta sisälläni eikä
äiti uskoisi ikinä etten eksy. Äiti haluaa pois enkä minä halua antaa sille
yhtään enempää syytä.
- Onhan täällä muita ihmisiä, eläkeläiset
eivät koskaan poistu talostaan. Ja Janssonin äiti on kotona pienten lasten
kanssa. Kyllähän niitä voisi pyytää vaikka tarvittaessa auttamaan, isä yrittää.
- No ja hah! minä puuskahdan uskomatta
korviani. - Kikun äiti on jo ihan hermona siitä kun Kiku seuraa Miikua ja minua. Sen pitäisi
vahtia aina niitä pienempiä.
- Ja tuo naapurin hiippari, äiti sanoo
epätavallisen töykeästi. Se ei ole suostunut koskaan sanomaan mitään pahaa
tytöstä.
- Minä en luota siihen että se pidetään
aisoissa, kun ne ei saa sitä pidetyksi pois tuosta virraltakaan. Ja olen
monesti nähnyt sen seuraavaan Lauraa. En voisi olla ajattelematta kaikenlaista,
jos Laura jää tänne yksin.
- Ei se koskaan ole meitä seurannut,
protestoin.
Mehän sitä vakoillaan. Joskus olen kuullut aamuyöstä kuinka se
hiippailee hiljaa rantapolulla. Kävyt ja neulaset rahisevat sen paljaiden
jalkojen alla. Mutta tavallaan äiti on oikeassa. Tyttö seuraa minua minun omilla
mielen poluillani, koska minä en ymmärrä sitä ja minä haluaisin tietää, ja
uskon että joskus tulen tietämään. En ole kuitenkaan varma haluanko.
- Mene Laura nukkumaan, äiti huomaa äkkiä. -
Kello on jo vaikka mitä.
- Mitä jos ne löytyy meidän rannalta? kysyn
isältä, koska vaikka ajatus kadonneista on jotenkin karmivan kiehtova, en voi
sille mitään että mietin ovatko ne toisissaan kiinni ja ovatko niiden silmät
auki vai kiinni ja onko hukkuneen tukka kuin levää, niin kuin olen jostakin
lukenut. Ja se pelottaa minua.
Äiti katsoo minua eikä ymmärrä. Isä laskee kätensä kädelleni hetkeksi ja
sanoo. - Älä huolehdi sellaisia. Ei ole ollenkaan varmaa että he ovat joessa ja
tänne on kuitenkin matkaa. Ja jos ovat, niin heillä ei ole enää mitään hätää,
ei yhtään mitään. Ymmärrätkö?
- Sinun ei pitäisi seurata niin paljon näitä
aikuisten juttuja, äiti sanoo väsyneesti. - Ja pysy pois joelta. Minä en
ymmärrä miksi se on niin vaikea uskoa!
Isän käden lämpö kämmenelläni kiipeän huoneeseeni. Ikkuna on raollaan ja
yö humisee sisään. Minua itkettää vähän vaikka en oikein tiedä miksi. Olen
hirveän väsynyt. Mutta sänky ei ole tuntunut hyvältä moneen yöhön. Pää on liian
raskas siitä kaikesta mikä alkoi kun kevät kääntyi kesäksi. Vesi ei
laskenutkaan uomassaan niin kuin sen olisi pitänyt jo viikkoja sitten. Se vain
nousee. Ja se on vienyt kaksi ihmistä kylältämme, olen siitä varma.
Tyttö vartioi virtaa. Eikä seikkailu tunnu enää hyvälle koska lähtö
väreilee liian paljaana kaiken yllä. Minä näen sen niin kuin näen rajalinjan
joka kulkee koko talon lävitse niiden asioiden halki, joiden vuoksi jäädä ja
joiden vuoksi on pakko lähteä. Päätäni kivistää. Äidin ja isän ääni lipuu
portaikkoa ylös huoneeseeni koska oveni on raollaan. Avaan korvani yön äänille.
Pöllönkorvani kykenevät kuulemaan sanoittakin koska isä alkaa huojua ja
kummalle puolelle varmuus siirtyy. Mutta se saa minut voimaan pahoin ja siirryn
ikkunalle.
Miikun huoneesta loistaa vielä valo. Miiku on paras ystäväni. Mutta me
olemme ystäviä vain täällä, kuusimetsissä. Koulussa me emme ole toisistamme
tietävinäänkään. Se menee niin ihan itsestään. Me olemme koulussa erilaisia.
Eri ihmisiä joilla on eri ystävät. Mutta kuusimetsissä me olemme samanlaiset,
sisarukset, joskus enemmänkin niin että mitään ei tarvitse puhua ja silti
tietää toisen ajatuksista kaiken.
Joskus olen ajatellut että tämä on oikeasti unta. Ensin muutto tuntui
pahalta unelta ja kuusimetsien tilalla olisi yhtä hyvin voinut olla vaikka
kallioita. Niin ahtaalta kaikki tuntui. Kunnes huomasin että metsät ovat portti
ja joki väylä suureen erämaahan.
Uskalsin ensin kulkea vain rannalle. Kuuset olivat kuin vartijoita
rannan ja talon välillä. Inhosin niitä. Ja inhosin tyttöä joka leijui siellä
täällä tummien runkojen välillä kuin aave jonka luulin sen ensin olevankin.
Kerran menin rantaan ja katsoin veteen. Silloin oli jo kesä pitkällä ja
taivas hohti liikkumattoman veden pohjalla kimaltavan hiekan lomassa. Vesi oli
yllättävän lämmintä ja se tuoksui huumaavalle kun kauhaisin sitä kämmenelleni.
En tuntenut ensin erämaan tuoksua. Sitä tuoksua en tule kuitenkaan koskaan
unohtamaan.
Virran kalvolla syksyisin purjehtivat kultalehdet tulevat erämaasta ja
ankkuroituvat rantaamme kuin lopullista lähtöä odotellen. Usein ne jatkavat
matkaansa tyhjinä, joskus ne jähmettyvät yöriitteen ja rannan väliin ja
uppoavat viimein. Miiku tuli silloin. Ja me vain istuimme laiturilla ja
katselimme syvyyden latvoja ja taivaan hohdetta. Kuinka voisin luopua siitä?
Miikun huoneesta sammuu valo. Nyt olen aivan yksin.
Käperryn vuoteelleni ja otan nuhjuisen pehmolelun kainalooni. Yön kirpeä
tuoksu sekoittuu pehmolelun epämääräisen tunkkaiseen mutta lohdulliseen
tuoksuun ja ajattelen, kuinka kipeää ajatukset voivat tehdä pään sisällä. Joki
lipuu raskaana yössä ohitsemme ja koko kesä uhkaa lipua äidin ja isän
päättämättömyyden suohon ja pelko estää kaikki kirkkaat erämaa-ajatukset.
Lapsilla ei ole mitään valtaa aikuisten ylitse kun päätetään todella
tärkeistä asioista. Se on käsittämätöntä. Sillä lapset kasvavat siihen
paikkaan jossa elävät. Ensin minulla on jokainen kesäheinä, ahomansikka ja suopursu, ja en tiedä muuta sanaa, ne varmaan kasvavat suoraan sieluun, jokainen risukäpyinen polku on kuin tie pään sisällä. Kun aamulla aukaisee silmät näkee kesän ja pihan, jalkapohjia alkaa aina särkeä aluksi ja haavat ovat samalla kipeitä ja samalla ihania,
suo lemuaa ja talvikuusten huurten makua ei voi tietää, jos ei maista - ne on salaisuuksia minun mielessä. Aikuiset tulevat ja näkevät, ehkä ne on iloisia kun joskus on kaunista, mutta kun ne kääntyy, ne on jo antanut sen kaiken pois.
Aivan äkkiä huomaan katsovani kotitaloani alhaalta virralta ja näen
ikkunassani yölampun pehmeän valon. Takaseinään piirtyy varjo kun äiti laskee
huopaa nukkujan ylle. Ajatus siitä kuinka äiti peittelee minut vuoteeseen
tuntuu hullunkuriselta täältä katsottuna mutta kaiken kaikkiaan aika
loogiselta. Jos en oli huoneessani, olisin täällä ja silloin äiti seisoisi
kuistilla ja huutaisi minua heti palaamaan sisälle.
Taivaanranta joen takana kuusimetsän yllä on kapealta raidaltaan
kirkkaanpunainen. Muuten metsä on sysimusta ja hiljainen. Samea virta hohtaa
himmeää valoa leveänä joka puolella. Vesi kasvaa hiljaa ylöspäin. Mistä se saa
voimaa? Vesi on pimeyden valtameri joka yhdistää yön toiseen yöhön päivän
ylitse. Sama kohina kaikuu sisälläni kun sydämeni lyö.
Ajattelen hajamielisesti kutsuvani Miikun mukaan mutta se ei tunnu
oikealta. Minä kävelen rohkein askelin pitkin rantapolkua joka on osittain
veden alla. Samea vesi roiskuu hitaasti korkealle, korkealle kun kahlaan pimeän
lävitse ja tuuli käy äkkiä syvältä metsästä.
Seuraan tyttöä joka kävelee määrätietoisesti edelläni. Se on matkalla
jonnekin. Pelin henkeen kuuluu että paljastua ei saa, joten hidastan kulkuani.
Välillä tyttö seisahtuu ja katsoo virtaa kuin kuulostellen, mutta jatkaa kohta
taas matkaansa. Yö lipuu tytön valkeaa yöpaitaa ylös ja alas kuin elävä olento,
mutta tukka on ihmeen kauniilla nutturalla keskellä päälakea. Yksi pitkä
suortuva kiemurtelee pitkin selkää. Kuljen niin lähellä että näen sen liikkeen,
mutta yhtään lähemmäksi en mene.
Olemme tulleet seudulle jossa en ole ennen käynyt. Olemme varmasti
kaukana sillä me olemme Miikun kanssa käyneet tosi kaukana joidenkin pitkien
kesäiltapäivien aikana, mutta näin kaukana emme sentään. Edessä näkyy silta.
Sen toinen pää on vajonnut veteen ja ajattelen ohimennen että isä ei pääse
aamulla töihin ainakaan pohjoissillan kautta.
Sillan kohdalla tyttö taas pysähtyy ja minä jään huohottaen seisomaan
kuusimetsän reunaan. En uskalla astua avomaalle sillä kesäyön pimeys ei ole
läpitunkematonta vaan hohtavaa lasia. Tyttö ojentaa pitkät kätensä kohti
vajonnutta siltaa, jonne on matkaa varmaan viitisenkymmentä metriä. Pelkään
että tyttö lähtee kahlaamaan virtaan sillä se liikuttelee käsiään epävarmasti,
kuin aikoisi sukeltaa tai jotain.
Mutta sitten se nostaa kätensä kasvoilleen ja huutaa. Minun sydämeni
jättää ainakin kaksi lyöntiä väliin. Ajattelen että kaikista maailman ihanista
asioista antaisin sen kaikkein ihanimman jos voisin olla missä tahansa muualla
kuin juuri siinä keskellä huutoa joka vie sydämeni lyönneistä ainakin kaksi.
Minä huomaan olevani avojaloin tikkuisella kuistilla, jonka
laudoituksesta puolet on romahtanut ja portaat notkollaan. En uskalla katsoa
selkäni taakse, sillä tiedän että siellä on rikkinäinen ikkuna takanaan sellaista
pimeyttä jota en pysty käsittämään. Astun kuistilta alas kohti rantaa. Veteen
vajonneen rakennuksen takana seisoo valkoinen auto kaikki ovet levällään joita
virranpuoleisia vesi liikuttaa kuin auto olisi elossa ja lentoon pyrkimässä.
Astun veteen ja kahlaan autoon. Etupenkit ovat veden peitossa mutta
takapenkki on sen verran koholla, että se on osittain näkyvillä. Istahdan
kostealle keinonahalle ja otan käteeni pienen mustatukkaisen nuken. Nukella on
toinen jalka irti ja paksut takkuiset silmäripset jotka kampeavat luomia ylös
alas liikkeeni mukaan. Heitän kapineen veteen kauas alavirtaan ja astun autosta
pois. Yritän sulkea ovia koska on jotenkin surullista jättää matka tällä
tavalla kesken, niin että kaikki virtaa lävitse, mutta se on mahdotonta. Vesi
painaa liikaa.
Minun on pakko joko nousta virrasta kohti autiotaloa jonka pimeyttä en
ymmärrä tai mentävä virtaan jota tyttö vartioi, ja äkkiä minä tiedän että en
halua kumpaakaan. En halua päättää asioita, en halua edes tietää mutta
tavallaan se on myöhäistä sillä jos haluaa tietää jotain, se jokin alkaa kasvaa
mielessä koska sille on antanut tilaa.
Sinkoan vuoteessani istumaan niin että pääni iskee kipeästi kaltevan
seinäkaton poikkiparruun. Kipu sumentaa ensin sen jonka ymmärrän kuuluvan
horteiseen uneeni. Kun värit asettuvat aloilleen silmieni takana nousee ääni
tajuntaani. Ja kalpeansininen valo joka tuo ulisevaa ääntä lähemmäksi.
Juoksen ikkunalle ja näen Miikun talossa kaikissa ikkunoissa valon. Yö
on kääntymässä kalpeaksi aamuksi, mutta vielä pimeä on liian tiheä jotta
näkisin. Näen kuitenkin Miikun juoksevan rinnettä kohti rantaamme. Tunnistan
sen hieman pyylevästä etukumarasta asennosta. Huidon ikkunastani mutta Miiku ei
huomaa. Joku pysäyttää Miikun ja se kääntyy takaisin. Minulle tulee kiire.
Vasta alakerrassa tajuan että meilläkin on valot lähes joka huoneessa.
Isän ja äidin huoneessa ei ole ketään. Missään huoneessa ei ole ketään. Tunnen
itseni jollakin tavalla petetyksi. Menen kuistille ja näen rannalla paljon
ihmisiä. Yö on sekasortoinen. Ymmärrän että sininen valo ja nyt jo sammunut
ääni tulee jostakin hälytysajoneuvosta, mutta en ymmärrä juuri muuta. Mitä on
tapahtunut? Äiti?
Juoksen rantaan ja älähdän kun jalkapohjan pehmeimpään kohtaan iskee
risu tai käpy. Mutta se kuuluu asiaan. Äänten sorina on vaimeaa kuin kirkossa.
Olen kuusimetsän holvikaarten metsäkirkossa ja aamuyö pyhittää ensimmäiset
latvat kultaisiksi. Epätoivon ääni pisaroi ihan omassa uomassaan virtaavan
veden ja ihmisäänten ohitse.
Olen jo melkein perillä kun isä huomaa minun tuloni. Se nousee yhden?
kahden? pienen? elottoman? kuin
kyyristyneen eläimen ääreltä ja juoksee minua vastaan kädet levällään. Minä en
tahdokaan muualle. Menen syliin jotta ei tarvitsisi mennä eteenpäin. En tahdo
nähdä mutta silti näen.
Tyttö istuu laiturilla ja rapavesi virtaa hänen ylitseen lähes vyötärön
korkeudelta. Sylissään hänellä on nukke, ruumis, tietysti. Harmaa käsi valuu
luonnottoman näköisesti tytön olkapään ylitse kuin taistellen vastaan haluaan
kiertyä lämpöiseen kaulaan. Ei koskaan enää syleile se jota tyttö tuudittaa
sylissään.
Isä kantaa minut terassillemme jonne äitikin tulee niin väsynein askelin
että ne tuskin irtoavat höyryävästä maasta. Isän olan ylitse näen kuinka
virkavalta kahlaa tytön luokse ja nostaa elävän ja kuolleen yhdessä pois
virrasta, mutta tyttö ei irrota otettaan eikä sitä tehdä väkivalloin .
Ambulanssin ovet sulkeutuvat ja aamun ovet avautuvat. Itäinen valo
kohtaa vastarannan ja linnut heräävät.
Istun vapisten isän sylissä ja äiti istuu viereemme.
- Tänään, äiti sanoo, eikä siihen ole mitään
lisättävää. Isä kietoo toisen kätensä äidin hartioiden ympäri ja niin on hyvä.
Kuistin avoin ovi liikahtaa kuin huokaus, paljaat lankut tietävät jo
poislähtömme.
Vain yksi löytyi. Odottaisimme aina toista. Ja kun niin ei tapahtuisi
kaikki kesäpäivät vain lipuisivat pois
eikä kukaan muistaisi miltä kaarnalaiva voisi näyttää kirkkaan syvyyden yllä
täynnä kesäoloa ja tietoisuutta siitä että aina on nyt, tämä hyvä hetki.
En tiedä. Tavallaan olen helpottunut vaikka itkuni on kyllä luopumisen
ikävää. Olen helpottunut siitä että
vaikka kaikkein kipeimmälle tuntunut asia on äkkiä totta se ei olekaan kaiken
loppu.
Joki virtaa vielä vahvana vaikka se alkaa
laskea. Se on tuonut kuolemaa niin kuin syksyisin kaikissa niissä kultapursissa
jotka ovat jatkaneet matkaansa kohti tuntematonta määränpäätään. Ne jatkavat
matkaa aina uudelleen luopumisen pakosta huolimatta.
Kirjoittajan saatesanat novelliin Pohjavirtoja USVA 2/2007
Olen Katariina Juntunen, 35-vuotias perheellinen oululainen. Olen kirjallisuuden tutkija ja äidinkielen opettaja, ja tällä hetkellä olen tutkimusvapaalla äidinkielen opettajan työstä. Tutkijana toimin työni ohessa ja ollessani välillä määräaikaisissa tehtävissä Oulun yliopistossa. Sain lisensiaatintutkimukseni valmiiksi vuodenvaihteessa 2007 aiheenani lasten kertomukset ja sadut ja kerronnan etiikka (Napero-Finlandia -kirjoituskilpailun tekstit ovat materiaalinani). Olen myös opettanut luovaa kirjoittamista sekä toiminut lasten ja nuorten sanataideopettajana.
Kirjoittamista olen harrastanut ihan lapsesta saakka. Olen aiemmin sijoittunut Novan ja Portin kirjoituskilpailuissa. Kirjoitan kaikenlaista runoista satuihin, mutta fantasia ja kaikenlainen muu omituinen on lähellä sydäntäni. Tällaiseksi voidaan varmaan luonnehtia Usvan kirjoituskilpailuun lähettämäni novelli, jonka päähenkilö, noin yksitoistavuotias lapsi, pyrkii ymmärtämään elämän ja aikuismaailman erilaisia jännitteitä, ristiriitoja ja konflikteja omalla tavallaan.
Novelli syntyi aika kivutta, sillä ainekset löysivät toisensa helposti. Muistan, kuinka lähaikoina oli kevät, jolloin tulvat olivat poikkeuksellisen voimakkaita ja pitkäkestoisia. Tähän yhdistyi erään kevään ahdistava kokemus, kun silloisen kotitalomme lähellä virtaavasta pienestä, mutta vuolaasta ja tulvivasta joesta etsittiin kaksivuotiasta poikaa monena päivänä ja yönä: etsijöiden lamput vilkkuivat joen reunoilla öisin monen kilometrin matkalla. Itse olen lapsena muuttanut paljon, ja lapsen kokemus pysyvyydestä tai irrallisuudesta on varmasti niin voimakas, että se leimaa koko loppuelämää. Lapsen näkökulmasta myös monet asiat näyttäytyvät ihan toisilta kuin aikuisnäkökulmasta; erilaset ilmiöt ja tapahtumat voivat lapsen mielessä saada myös irrationaalisia, maagisia ja jopa absurdeja merkityksiä ihan luontevasti.
Tässä ovat oikeastaan ne ainekset, joista lähdin kertomustani kehittelemään.
Tarinassa on paljon ahdostavaa ja jopa pelottavaa, mutta lapsen näkökulmassa on aina myös toivo; traagisia asioita tapahtuu, perheet joko pysyvät tai eivät pysy yhdessä, mutta elämä jatkuu kaikesta huolimatta.
Kiinnostavat, mahdolliset, raakatut - Irma Hirsjärvi tuomaroi
Otteita artikkelista (Usva 2/2007)
--
Lukutavallani kärkikolmikko oli aivan selvä:
Hannah: Pohjavirtoja
Sulo Moolok: Jätehuollon haasteita
Aamunkoitto: Aamunkoitto
Ensimmäiselle sijalle laitoin Hannahin Pohjavirtoja, joka kolahti jo ensimmäisellä kierroksella ja oli kärkiviisikossa koko ajan. Huomaan, että se vastaa omaa kirjallista makuani, jota voidaan syyttää vaikkapa jonkinlaisesta klassisen pedagogisesta sävystä. Kuitenkin päädyin tekstiin yksinkertaisesti seuraavista syistä: teksti on koherentti, syvä ja tuoksuva ja se vastaa harvinaisen hyvin nimeään. Se on pelottava ja vastustamaton, se käyttää häikäilemättä kaikille tuttuja lapsuuden kokemuksia - muttei liian suoraan, ja sen kuvaamat tapahtumat jäävät vaivaamaan, pahasti. Tarinaa voi hyvin lukea vastavirtaan, sukeltaa sen viittaamiin perhedynamiikan pohjamutiin, ja vielä syvemmälle, ihmisenä olemiseen, yksilön valintoihin ja yksinäisyyteen. Tässä on pasi-ilmari-jääskeläismäistä tummaa voimaa.
--
Proosan jäillä ei armoa tunneta - Petri Jääskeläinen tuomaroi
Otteita artikkelista (Usva 2/2007)
--
Jatkosarjan voittajaksi ja koko kisojen mestariksi valikoitui nimimerkki Hannahin novelli Pohjavirtoja. Nimimerkin takaa paljastui tuttu Nova-voittaja Katariina Juntunen. Voiton syitä? Kielellinen varmuus, intensiivisen jännitteen luominen hyvin niukoin keinoin, oudon ja painostavan tunnelman rakentuminen kuin itsestään, tekstin kypsyys ja suoranainen viisaus, tarinan kihelmöivä monimielisyys ja sopivan avoimeksi jätetty loppu. Pohjavirtoja on kaikin puolin erittäin pätevää työtä: tarina soljuu eteenpäin kuin joki, väistämättömästi, luontevasti, luonnollisesti - ja kaiken alla pyörivät synkän uhkaavat, vaaralliset pyörteet ja pohjavirrat, valmiina tempaamaan mukaansa niin novellihenkilöt kuin lukijankin. Monessa novellissa oli käytetty lapsen näkökulmaa, mutta ainoastaan Pohjavirroissa näkökulma tuntui yhtä lailla vakuuttavalta kuin luontevaltakin.
--
