Unelmiin kudottu

Unelmiin kudottu      

Kolmas jaettu sija science- ja fantasiakirjoituskilpailussa 2005. (Tarina julkaistu Portti-lehdessä 2/05.)

Tarina on nuoren ihmisen kertomus kasvukivuista - kun kasvaa maailmastaan ulos, eikä koskaan enää mahdu saman muotoisena takaisin. Jotta näkee lähelle, on välillä mentävä kauas, niin kauas kuin scifi-muoto mahdollistaa. Tarina ei ollut julkaistussa muodossaan palkintosijasta huolimatta mielestäni valmis. Olen muokannut sitä myöhemmin.

"Samalla kun putosin historian lävitse, putosin oikeastaan itseni lävitse. Se mikä meni läpi, sattui kovaa. Näkemisen kyky ei ole sitä, että pystyy havaitsemaan ympäristössään muotoja ja liikettä - itseäänhän ei pysty näkemään siinä tilassa, joka havainnoi ympäristöään. Jotta näkisi itsensä, on katsottava sisäänpäin. Ja se saa silmät vuotamaan verta."

                                         Unelmiin kudottu

En oikein itsekään tiennyt, mikä sai minut juuri tuona päivänä kohdistamaan ajatukseni kiellettyyn kaupunginosaan. Jotenkin se liittyi koko siihen kapinalliseen aikaan, jolloin tajusin, että ellen viimein pane itse pistettä koko surkealle, sekavalle ja pohjattoman väsyttävälle draamalle, jonka pääosaa esitin, en olisi jaksanut. Äitini olisi kyllä jaksanut ja samoin siskoni, joka innokkaassa statistin osassaan pohjattoman ilkeänä nautti kaikesta epäsovusta.

   Kun tulin instituutista sinä aamuna, kävelin ihan ensimmäiseksi juuri siihen konditoriaan, jossa lakkasin käymästä kaksi vuotta sitten, heinäkuun toisena päivänä. Menin testatakseni, ratkeaisinko. Ratkesin kyllä, mutta tapahtui muutakin. Sain loistoidean.

- Hei Simone! Andreas huudahti hohtavan myyntitiskin takaa. - Sinua ei olekaan näkynyt pitkään aikaan, hän jatkoi laulavalla äänellään pyöritellen taikinapyöryköitä uskomattoman nopeasti jauhoista tiskiä vasten. Kuumuus ja kanelin ja jonkin muun epämääräinen tuoksu suorastaan ui ihon alle, ja kosteus tiivistyi leivonnaisten suojana olevan hohtavan lasin pintaan.

- Sinä olet kyllä kovasti muuttunut, Andreas lisäsi varovasti. Minä nyökkäsin ja pyyhkäisin otsatukkaa silmiltäni.

   Idea tuli mieleeni samalla hetkellä, kun katseeni osui Andreaksen takana olevaan suureen sameaan peiliin.

   Peilistä heijastui kuva, jota oli katsellut joka kerta, kun aiemmin oli käynyt leivoskahvilla ja ikkunan viereinen pieni marmoripöytä oli ollut vapaa. Pöydästä näki takaseinälle, jossa riippui yksi ainoa taulu, pieni ja jotensakin huomaamaton. Se oli hyvin vanha valokuva. Kuva esitti sellaista pientä valkeaa asumusta, jota oli aiemmin nimitetty omakotitaloksi tai huvilaksi ja joita oli enää olemassa vain kielletyssä kaupunginosassa. Siinä kuvassa oli kiteytyneenä kaikki se hohto ja romantiikka, jota olin lapsesta saakka tuntenut kaikkea kadotettua kohtaan. 

Yhtäkkiä tiesin, että siinä oli pakotie ja pelastus!

- Tulin sanomaan hyvästi, sanoin ja takerruin myyntipöydän reunaan, sillä jalat tuntuivat yhtäkkiä katoavan altani.

- Hyvänen aika, lähdetkö johonkin?

- Minä muutan!

Ja äkkiä tiesin, että ainoa ulospääsy koko sotkusta oli tosiaan ilmiselvä, en vain ollut aiemmin tajunnut.

- Minä muutan omaan apartmentoon! sanoin iloisella äänellä.

   Andreas hätkähti, käsien maaginen vatkaava liike lakkasi hetkeksi. Huoli ja jokin muu määrittelemätön tunne heijastui paksujen linssien takaa tummista silmistä.

- Minne? Ainoat talot jotka tiedän olevan kaupan, ovat...

- En tietenkään ole sinne menossa, muutan kokonaan pois.

- Ai! Sitten toivotan vain hyvää elämää! Ottaisitko jotakin?

   Katselin lasin alla lepääviä mestariteoksia, joiden orja olin kauan sitten entisessä elämässäni ollut. Läski-Simone, johon upposi kaikki rasvaa tihkuva korttelin säteellä. Suuhuni nousi hapan maku, silmiäni kirveli.

- Otan kaksi tuollaista, kuiskasin ja osoitin valkoisia vaahtounelmia.

- Kiitos! Ja täytyy sanoa, että olet todellakin... hoikistunut, Andreas hymyili.

   Pakenin konditoriasta Andreaksen huikatessa terveisiä sille ”ihanalle siskollesi”. Olin törmätä päätä pahkaa rynnätessäni instituutin taideaineiden hallinnonjohtajaan.

- No Simone! Minnekäs noin kiire, johtaja tiedusteli iloisesti. Olin aavistavanani hiuksenhienon ivallisen katseen ruskean pussini suuntaan, jota leivosten rasva jo tahri. Häpesin.

- Oikeastaan oli hyvä, että törmäsimme, änkytin hämilläni. - Tarkoitukseni oli tulla ilmoittamaan, että lopetan menneisyyden runouskurssini.

- Mutta Simone! Uskon että tulet tekemään hienoa työtä valitsemasi vanhan tyylisuunnan runouden parissa! Avantgarde ja postmoderni ovat yksi kiinnostavimpia ja haastavimpia tyylisuuntia historiallisista periodeista. Olen todella pettynyt!

- Minä muutan, tokaisin. - Olen päättänyt vaihtaa maisemia. Haen L:n yli-instituuttiin heti kun saan apartmenttini sijainnin selville.

- No siinä tapauksessa! Kirjoitan sinulle hyvän suosituksen mukaan. Toivottavasti jatkat vuoden kaksituhatta ensimmäisen vuosisadan subjektikysymyksen äärellä, sitä on käsitelty kovin vähän.

   Nyökkäsin hajamielisesti ja livahdin pussini kanssa katukäytävälle. Valo halkaisi verkkokalvoni ryöpsähtäessään konditorian lasisen näyteikkunan pinnasta, joten käännyin nopeasti pohjoiskadun suuntaan. Se oli oikeastaan hetki, joka määräsi loput, nimittäin pohjoiskadun pitkä aita ja koristeellinen portti eivät olleet koskaan näyttäneet minusta niin ihanilta kuin tuolloin heinäkuun aamuna, jolloin aurinko, harvinaista kyllä, paistoi täysin selkeältä taivaalta. Se oli merkki.

   Kävelin uteliaana kohti porttia katse suunnattuna sen taivaita hipovan yläreunan repivään siluettiin, joka puhkoi taivasta hohtavan valkoisena. Muuri ja takorautainen aita olivat tutusti kasvillisuuden peittämiä, olinhan lapsuusinstituuttivuosieni aikana piiloutunut aina kohdalle sopivasti sattuneen pöheikön taakse välttyäkseni kiusaajilta. Ajattelin, että kaupungin kaikki salamyhkäiset kolot ja sopukat tuntevat oikeastaan vain ne lapset, joita kiusataan. Nuo murheelliset piilopaikat ovat juuri sen vuoksi niin synkeitä ja luotaantyöntäviä, sillä ne ovat imeneet varjoihinsa tuhat surua.

Kävelin ohi kiiltäväpintaisten uusien rakennusten, livahdin hieman vanhempien stukkorapattujen porttiholvien pimeyttä väistellen kohti porttia. Pysähdyin huohottaen sakaraharjaisen muurin kupeelle, kahmaisin toisen kermaunelman repeytyneestä paperipussista ihmetellen ohimennen lievästi, kuinka olin tullut repineeksi pussin. Sormeni puristivat vieläkin valkoisina pussin suun kierrettä.

   Leivos maistui ihanalta! Jotenkin koko kielletyn kaupungin omalaatuinen tunnelma, joka tihkui portin takaa, ja leivoksen räjäyttävä makusinfonia kietoutuivat toisiinsa, ja minusta tuntui etten kestä, ellen pääsisi menneisyyteen, osaksi tuota ihanaa maailmaa. Revin kiivaasti pussin auki ja tungin toisen leivoksen kitusiini kokonaisena. Purin ahneesti kerman valuessa leualleni samalla kun söin silmilläni muurin takana kohoavia kattorykelmiä, joiden alle uskoin kätkeytyvän koko elämän onnen ja tarkoituksen.

   Heitin pussin pois, käännyin malttamattomana kohti eteläistä kaupunginosaa, jossa nykyinen kotini oli. Askeleeni hidastuivat päästessäni vanhempien talojen ohitse, hiki kihosi niskaani ja äkkiä olin hiestä läpimärkä. Oksensin rajusti lähimpään valoa nielevään porttikäytävään.

***

- Olet seonnut! Kaheli! Päästäsi vialla!

   Ihana siskoni raivosi huoneeni ovella ja puristi sen karmeja. Ihmettelin, ettei koko huone noussut hänen raivosta väkivahvoille käsivarsilleen. En välittänyt.

   Olin lakannut välittämästä eilen, kun viimein pahoinvoivana kiipesin huoneeni tasalle kolmen porrastasanteen ohitse. Äiti oli välittömästi havainnut repsahdukseni, tullut lepyttelemään tapansa mukaan puoliksi huolesta suunniltaan, puoleksi koettaen teeskennellä iloista. Terapeuttini oli viimeksi suositellut sitä asennetta äidilleni, se luki papereissani, joista yksi liuska oli hulmahtanut maton syrjän alle koko valtavasta kasasta.

   Olin aloittanut pakkaamisen illansuussa, mutta en ollut silloin vielä kertonut kummallekaan. Olin aavistanut, että helposti tämä ei mene. Siskoni älykäs piikittely ja äidin hössötys eivät enää tuntuneet miltään, kun tiesin, ettei minun tarvitse enää niitä kauan kuunnella.

- Miten sinä kuvittelet, että voit aivan yhtäkkiä muuttaa täältä, jättää kaikki taaksesi ja ostaa itsellesi oma apartmentti! Ne ovat sairaan kalliita, ja osavaltio vapauttaa niitä niin vähän kerrallaan, että niihin on ainakin kahden vuoden jono!

   Äiti nyyhkytti keittiösolussa. Hän oli päättänyt ottaa murheen murtaman äidin ja marttyyrin roolin, joka kieltämättä sopi hyvin tilanteeseen. Aina äiti ei ollut totisesti ollut näin tilanteen tasalla.

- Rahaa sinulla on, senkin kiittämätön roisto, mutta et tietenkään aio auttaa äitiä rinkulan vertaa!

   Siitä se kiikasti. Armas sekopäinen isäni oli jostakin älyttömästä oikusta jättänyt minulle huomattavan summan rahaa ennen kuolemaansa, se oli käynyt testamentista ilmi. En ollut aiemmin käsittänyt tilannetta täysin, ja annoin huoletta koko hoidon äidilleni, luonnollisesti. En ollut tajunnut, kuka tätä taloutta pyörittää, en selvästi, ennen kuin siskoni oli käytellyt muutaman painokelvottoman puheenvuoron terapiani kalleudesta ja hyödyttömyydestä. Osin sen vuoksi olin alkutalvesta palannut instituuttiin, mistä näin jälkeenpäin olin kiitollinen. Alku oli vain ollut kamala.

   Muistin ensimmäisen aamun, jolloin olin kävellyt itse instituuttiin, päättämättä välittää mistään huomauttelusta, ivallisesta katseesta tai lausahduksesta, joita tulisin kuulemaan. Olin tullut ensimmäisen näyteikkunan luokse.

   Terapeuttini sairaalassa oli kyllä sanonut, että paranemisen alku on juuri siinä, että huomaa muutoksen itsessään ja oivaltaa, mitä kohti tuhon, ruumiin rapistumisen, itsekeskeisyyden ja -sadismin tie vie, mutta minulle se tuli kuitenkin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Satuin vilkaisemaan näyteikkunan uusia muotiluomuksia, jotka olivat kiinnostaneet minua hyvin, hyvin kauan sitten, ja pysähdyin katselemaan ruudusta heijastuvaa merkillistä näkyä. Oikukas sivutuuli sai langanlaihan olennon värisemään ja aaltoilemaan, löysät vaatteet tuon tikkuhahmon yllä lepattivat kuin muinoin leijat kaupungin yllä.  Pahinta olivat silmät, nuo aukot, jotka eivät tunnistaneet näkemäänsä, joista herahtava vesi oli häpeän polttavaa sulaa tinaa.

Tulin ihmisen raameihin takaisin, mutta hitaasti. Eräänä päivänä äiti oli todella nähnyt minut ja tajunnut, missä mennään. Silloin alkuaikoina saamani myötätunto ja huoli oli pian muuttunut syyttelyksi ja piinaksi. Kaikki oli pahentunut isän kuoleman ja testamentin myötä. Kohtalokas paperi oli luettu niinä huuruisina aikoina, jolloin aivosolujani nakersi ainoastaan hirveä nälkä.

- En minä nyt lopullisesti lähde! yritin lepytellä. - Otan vain osan kamoista mukaani. Tulen ihan pian takaisin ja järjestetään raha-asiat sitten.

- Mistä tämä älytön idea tuli? äiti vaikersi. - Et tunnu ollenkaan rakastavan meitä. Ja ajattele mitä me olemme uhranneet sinun takiasi!

- No, ei tosiaan olisi sitten pitänyt, mutisin. En tuntenut myötätuntoa. Hienoisesti voipuneissa kuihtuneissa käsivarsilihaksissani tuntui uudenlainen voima, jota en tahtonut kadottaa. Täällä se katoaisi pian, siitä olin varma.

- Eipä tässä sitten muuta, tuumailin ja nostin kaksi painavaa laukkua kuljettimelle. Ne minä jaksaisin kuljettaa, minne sitten menisinkin. Vapisin jännityksestä.

- Ai, ja ei tässä sitten muuta, sisareni sähisi. - Entä instituutti ja tili?

- Laitan heti tilillesi rahaa, lupasin päästäkseni eroon mokomasta tiikeristä. Miksi ihmeessä meistä olikin tullut tällaisia? Missä vaiheessa kaikki oli luisunut näin totaalisen pieleen?    Minulla ei ollut muistikuvia mistään muusta, kuin aina ilkeästä siskostani, joten se oli kai syntymäilkeyttä. Mutta tuskin äiti oli aina ollut noin raunio, noin läpinäkyvä? Ja minä, Läski-Simone, lihavana täyttämässä koko lapsuuden tilan pienessä huoneistossa, sitten lähes sulaneena, mutta yhtä nöyränä siskon oikuille ja pelokkaana äidin kohtauksittaiselle manialle ja melankolialle, jotka olivat tuntuneet ahdistavammalta kuin sisaren tihkuva, kohteeton viha.

- Minä menen nyt, sanoin ja katsoin vielä kerran kolmen solun huoneistoamme, joita linkitti kapea solumuovikäytäväverkosto. Kuinka ahdas ja pimeä asumus! Ei mitään eleganssia, ei mitään romantiikkaa! Siinä se vika, ihminen oli menettänyt tehokkuuden tieltä viihtyvyyden, keinotekoisten ihmissuhteiden takia aidon lämmön ja välittämisen, joista ideologisesti puhuttiin, mutta joita kukaan ei oikein tunnistanut. Mutta juhlapuheet olivat juhlapuheita!

Astuin ensimmäisen askeleeni kohti kiellettyä kaupunginosaa.

***

Ensivaikutelmani oli hullunrohkean puuskani jälkeen lievä epätoden tuntu, kun vihdoin tulin kiellettyyn kaupunginosaan. Ja ehkä myös pettymys kuvitteluni jälkeen. Portin takaa kaikki oli näyttänyt niin rehevältä, puut ja köynnökset talojen ympärillä satumaisen kauniilta, ja itse talot joiltakin tarinoiden piparkakkumökeiltä ja osa jopa pieniltä sakaraharjaisilta ja suippotornisilta linnoilta.

   Huomasin, että mielikuvitukseni oli lisännyt kaupunginosan tenhoa. Puita kyllä oli, valtavia punalehtisiä, tuuhealatvaisia ja kaikkialle rönsyäviä jättiläisiä. Köynnöksetkin olivat juuri niin tuuheita ja korkeita kuin olin ollut näkevinäni, mutta tätä siivottomuuden tuntua en ollut osannut ajatella: kaikkialla mätänivät puiden ja pensaiden jätteet, höyryävissä kasoissa siellä täällä oli jotain muutakin, jota en halunnut tarkemmin tarkastella.

   Oli tavattoman hiljaista, eikä se hiljaisuus ollut samanlaista kuin kotikaupunginosassani, jota rytmittivät erilaiset sähkögeneraattoreiden ja ilma-akkujen salaperäiset suhinat. Tässä hiljaisuudessa oli askelten kaikuja ja merkillisiä konemaisia pörähdyksiä välillä. Hätkähdin, kun kulman takaa ajoi auto, malliltaan hieman samantyyppinen kuin normaalit ilma-autot, mutta sen alla olivat mustat renkaat. Sellaisen olin nähnyt ainoastaan historiainstituutin vuosituhannen alun elokuvissa. Sydämeni hypähti, olin todellakin perillä, unelmani alkoi elää, tämä oli totta!

   Kuljettimeni tuli vaivalloisesti perässäni, sillä kadut olivat huomattavan epätasaisia, ja välillä niitä katkoivat merkilliset korotukset, joiden reunoihin oli kertynyt kaikenlaista törkyä. Eniten minua jännitti tavata ihmisiä, joita tiesin kyllä kaupunginosassa asuvan, mutta joista en ollut koskaan nähnyt vilaustakaan. Kävelin varovasti, sillä minuun luodut katseet eivät olleet suorastaan vihamielisiä, enemmänkin välinpitämättömiä, mutta tunsin hyvin selvästi olevani kielletyllä alueella. En tosin tiennyt, kuinka tiukasti täällä suhtauduttiin vierailijoihin. Toisella puolella loikkausta ei hyväksytty lainkaan.

   Astelin syvemmälle erimuotoisten talojen sokkelikkoon ja rohkeuteni palaili pikkuhiljaa. Kukaan ei huutanut minua pysähtymään, kukaan ei ollut nähnyt poistumistani myöskään toisella puolella. Talot olivat merkillinen sekamelska erilaisia tyylejä. Sellainen ei olisi tullut kuuloonkaan uudella puolella, jossa kaikki rakennettiin saman solukkotyypin mallin mukaan samasta materiaalista. Vain muurin kupeella oli enää vanhoja rapattuja taloja, ja niissä asuivat ainoastaan aidot laita-asukit.

   Pysähdyin erään rakennuksen eteen ja katselin hämmästyneenä sen näyteikkunaa ja kylttiä oven yläpuolella. Kyltissä luki Halpakauppa, ikkunassa oli ilmoituksia, joissa luki Ale tai jotakin muuta. Jostakin syystä minua alkoi naurattaa aivan kamalasti. Juuri kun pyyhin naurun ja itkun sekaisia kyyneleitä silmäkulmistani, kaupan ovi aukeni ja ulos astui vanhan näköinen mies.

   Käänsin katseeni nopeasti sivuun, sillä en ollut vielä valmis kontaktiin, en ainakaan miespuolisten kanssa. Lisäksi mies oli niin omituisesti pukeutunut, että en olisi voinut olla tuijottamatta. Taivas! Miksi ihmeessä tukka piti pitää tuollaisena? Minä sain osakseni vain jälleen välinpitämättömän katseen, ja siitä olin iloinen.

Hetken mielijohteesta päätin mennä sisään. Avasin nopeasti oven. Se tuntui hyvin oudolta automaattiliukuovien jälkeen. Astuin hämärään tilaan sydämen jyskyttäessä korvissani ja kylkiluitani vasten niin kovaa, että minulta oli jäädä kuulematta se lystikäs helähdys, joka syntyi ovea avattaessa. Kauppa oli pieni. Kolme tai neljä täyteen ahdettua hyllyrivistöä erotti ulko-oven julisteiden täyttämästä takaseinästä. Kassa sijaitsi minusta katsoen oikealla seinustalla.

   Kassan takana istui nainen pörröisen näköinen vaatekappale harteillaan, hiukset koottuna päälaelle käsittämättömään sykkyrään. Korvistakin riippui rykelmä helyjä, joilla oli selvästi vain koristeen funktio. Kosketin omaa nappiani korvan ylälehdellä, siinä sijaitsi tunnistetietoni. Muun muassa siinä, koska levottomien aikojen jälkeen, joskus toisen vuosituhannen puolivälissä, oli päätetty, että tunnistamisen helpottamiseksi sensoreita oli oltava sekä ulkoisesti että sisäisesti, sillä jotkin aseet tekivät ihmisistä sekunneissa tunnistuskelvottomia.

- Tsot tsot tyttöseni, kylläpä sitä tohinalla tullaan! myyjä naurahti ja pyörähti tuolillaan. - Ja pitkästä aikaa aito hopeasilmä!

   Myyjä viittasi erikoistuntomerkkiini, hopeisiin silmiin, jotka olivat tietyn laajan sukuhaaran mutaation kautta periytynyt ja vahvistunut ominaisuus. Ensimmäiset hopeasilmät olivat syntyneet toisen ydinsodan jälkeen, en enää tarkalleen muistanut aikaa. Ominaisuus oli vaaraton, mutta hyödyllinen: hopeinen väri tuntui lisänneen hämäränäkökykyä. Minä tosin en ollut sitä koskaan tarvinnut, sillä pään sisäiseen hämäryyteen ei normaalia terävämpikään näkökyky riittänyt.

- Älä mitään,  te teikäläiset olette täällä aivan tavallinen näky, niin että ei tarvitse olla niin säikky.

- Tarkoitatko että, minä mietin kuumeisesti. - Onko täällä paljonkin uudelta puolelta tulleita?

- Ihan tosi, on vainenkin! Teikäläisiä ei usein kuitenkaan enää näe, mihin lie asettuvat tulonsa jälkeen.

   En ollut ymmärtää naisen puhetta, niin oudolta se kuulosti. Se oli aivan erilaista kuin mikään murre, mitä olin aiemmin kuullut.

- Ei kukaan huvikseen tule, siitä olen vissi. Kaikki ne tulee jonkin vaikeuden tai ongelman takia, niin justiin. Niin kuin sinä!

- Ai minä!

- No, etkös sitten ole kuin seinästä reväisty, vaatteesi roikkuvat vieläkin. Olitkos kovastikin kipeä?

   En tiennyt mitä olisin sanonut. Vain siskoni uudella puolella puhui noin suoraan, noin tarkoituksellisesti.

- No, ei se mitään, eniten niitä tulee sellaisia päästään ja sielustaan kipeitä. Oletkos sinä kumpaakaan?

   Tirskahdin.

- Sekä että.

- Sovit siis tismalleen tänne. Aiotkos kauankin olla?

- En yhtään tiedä. En oikeastaan tiedä mitä tekisin, tulin aivan miellejohtumasta. Osaisitko sanoa, onko minun mahdollista ostaa täältä asuntoa?

- Vaikka kokonainen talo, ihan varmaan! Täällä niitä myydään pilkkahintaan, tahtoo väki käydä vähäksi.

- Mihin ihmiset lähtevät?

- No luonnollisen poistuman kautta, niin ikään teikäläiset sanoo, ja onhan se varma että kun väki kuukahtaa ja ketään ei tule tilalle, niin vähentymistä tapahtuu minunkin laskuoppini mukaan.

- Eikö täällä ole lapsia?

- Onhan noita, ihan mukavasti vielä, vaan niitäkin vähemmän.

- En ymmärrä, mietiskelin. - En ole oikein koskaan ymmärtänyt tätä jakoa uuteen ja kiellettyyn kaupunkiin. Miksi rajaa ei yksinkertaisesti aukaista, niin että voisimme vapaasti kulkea?

- Voi, ei se ole noin. Etkös sitten tiedä, että teikäläiset uudet ihmiset ei halua olla missään tekemisissä meikäläisten kanssa? Ne osti isolla rahalla kaiken teknologian ja halusivat aina vain uutta. Ne halusivat kiireen kaupalla unohtaa historiansa ja muistinsa, ja nyt me ollaan sitten likatahra ja syylä tässä kaupungin kupeessa. Vaan mitäs se meitä haittaa, me pärjätään!

   Nainen nauraa hykerteli omituisesti, ja jokin sävy siinä sai ihoni kananlihalle. Siinä ei ollut mitään ilkeää, pikemminkin ystävällisyyttä, josta huokui lämpöä muukalaista kohtaan, mutta siinä oli jotakin syvää, jotakin sellaista tietoa, josta en koskaan tulisi pääsemään osalliseksi.

- Ostan purtavaa, sanoin huokaisten. Matkaa oli pakko jatkaa.

- Hei, kurkistapa sitten tuolle länsikujalle, siellä on tietääkseni taloja myytävänä.

   Kiitin neuvosta. Hapuilin hyllyiltä syötävää syliini, sillä ensimmäisen kerran pitkään aikaan minulla oli aito nälkä. Ei syöppönälkä eikä syömättömyysnälkä, vaan sellainen, jonka kuvittelisin saavan raskaasta työstä. Oli kiitollinen. Kahvileipäosaston ohitin nopeasti, jotkut asiat eivät näköjään muuttuisi vuosisatojen saatossa miksikään.

   Luvattuani pistäytyä rupattelemassa poistuin naisen osoittamalle kadulle. Ilta alkoi värjätä viistoja purppuraisia varjoja röpelöisille kaduille, ja minulle tuli kiire löytää jokin katto pääni päälle. Entiseen kotiini en enää aikonut mennä. Se tuntui aivan mahdottomalta ajatukselta, vaikka etäisyyttä viimeaikaiseen elämääni oli tuskin kolmea kilometriä. Jotenkin arvelin, että vaikka olin luvannut käydä vielä kotona, en tulisi poistumaan täältä enää ikinä. Jos siinä tunteessa olisi ollut hiukkaakaan mitään pelottavaa, olisin ollut kauhuissani. Mutta tunsin vain syvää, vihlovaa kotiinpaluun onnea.

***

Olen varma että puhdasta, syvintä timantinterävää onnea on mahdollista kokea elämässään vain kerran. Ja siinä timanttiterässä piilee sen kauhistavuus. Ihmisen ei pitäisi saada koskaan kokea mitään niin paljasta, kertakaikkisen juhlavaa. Sitä vastaan on suojattomampi kuin kipua ja tuskaa, sillä elämä ei ole varustanut ihmistä sellaista tunnetta varten. Sillä harvoinpa sitä tajuaa juuri kyseisellä hetkellä, että saadessaan jotakin syvää ja peruuttamatonta, joutuu luopumaan jostakin, jonka arvoa ei ole käsittänyt.

   Kun sinä iltapäivänä astelin länsikujaa pitkin ja katselin toinen toistaan kauniimpia taloja, olin lähellä tyytyväisyyttä. Ihastelin talojen värisävyjä ja reheviä puutarhoja, joita näki uudella puolella enää puistoissa. Täällä kasvillisuus oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Tuoksu oli myös aivan erilainen. Kun mätänevien lehtien ja roskien lemuun tottui, huomasi kaiken yllä leijailevan hieman savuisen ja syksyisen tuoksun, josta minulla oli jokin tavoittamaton muistikuva.

   Kun sitten kahdenkymmenen talon jälkeen pysähdyin erään hoitamattoman tontin eteen, tiesin että olin tullut perille. Ensinnäkin portilla oli kyltti, myytävänä. Toisaalta talo oli juuri sen näköinen, josta olin nähnyt lukemattomia unia. Se oli pimeänä. Naapuri tiesi sanoa myyjän nimen ja puhelinnumeron, josta voisin tavoitella myyjää, kun sain viimein rohkeutta tiedustella. Hämmentynyt ilmeeni sai naisen nauramaan. Hän osoitti eteisensä seinää, johon oli kiinnitettynä jokin vempain.

- Voit käyttää tuota! nainen nauroi. - Et ole ensimmäinen eksynyt teikäläinen. Nuo ovat vielä ihan toimivia vekottimia.

   Nainen nosti seinätelineestä kapulamaisen osan, joiden näppäimiä näpytteli nopeasti. Olin jo päässyt jyvälle, kun nainen ojensi laitteen minulle: tiesin sen olevan kommunikaattorin. Aivan alkeellinen tosin, mutta asiansa sillä sai selvitettyä. Olin hämmästynyt kaiken kivuttomuudesta. Talo maksoi naurettavan vähän, valuuttani kelpasi, ja myyjä tulisi huomenna vahvistamaan kaupan. Avaimen löytäisin kuistin irrallisen ikkunalaudan alta.

   Kiitin naapurin naista, vilkutin kahdelle mukavan näköiselle tenavalle ja suunnistin kohti uutta kotiani. Puutarha oli oikea sekamelska. Kaiken ylikasvaneen ja rönsyilevän seasta olin kuitenkin havaitsevinani jonkinlaista logiikkaa, jonkinlaisen päämäärän ja tahdon, joka oli asetellut ja saattanut puutarhan kasvuun. Olin ihastunut. Käsivarteni vahvistuisivat täällä takuulla. Työtä oli paljon.

   Mutta se tunne, joka löi ylitseni, kun avasin kauniisti paneloidun ulko-oven ja astuin aulamaiseen tilaan, oli niin lähellä paniikkia kuin vain voi olla kuitenkaan olematta. Suljin hitaasti oven ja istahdin viileälle, kivipintaiselle taivaan eri sävyjä himmeästi läikkyvälle lattialle ja annoin onnen viedä. Ojensin vaistomaisesti käteni, hengitin syvään sakeaa valoa, ja pimeys sisälläni väistyi jokaisen huuruisen henkäyksen myötä. Ilta-aurinko ehti aulan takaisen huoneen toiselle suurelle ikkunalle, ennen kuin jälleen nousin.

 Talo oli pieni. Siinä oli kaksi kerrosta, joissa molemmissa oli kaksi huonetta. Alhaalla aulan jälkeen oli oleskeluhuone, sen vieressä keittiö. Minun oli hankala nimetä huoneita, sillä niissä ei ollut mitään solumaista, kuten vanhassa kodissani. Kaivelin muistiani ja nimesin keittiön takaisen ihastuttavan lasiseinäisen huoneen terassiksi. Pesuhuone löytyi sekä alhaalta että ylhäältä. Mitään kalustusta ei ollut. Silti tuntui siltä, että mitään ei tarvinnut ollakaan.

   Pieni talo oli uskomattoman valoisa. Tuntui kuin auringon säteet olisivat yltäneet jokaiseen soppeen. Valoisuutta lisäsivät vaaleat vapaat pinnat. Otin talon omakseni jokaisella askeleellani, jokaisella kosketuksellani ja katseellani. Tutkin joka ikisen komeron, syvennyksen, kaapin, hyllyn, jopa kaikki koristeelliset listatkin. Hyväilin auringon lämmittämiä paneeleja ja portaiden kierteitä kuin kaikki olisi ollut osa minua, osa sitä arvokasta minuutta, jonka tiesin sisälläni olevan. Ensimmäisen kerran pirstaleisen elämäni aikana tunsin ehdotonta kiitollisuutta ja iloa. Tuntui kuin olisin viimein asuttanut itseni.

   Kaivelin kuljettimella olevasta laukusta kaikki tavarat, joita arvelin tarvitsevani yöpymiseen. Laukaisumekanismilla toimiva ultrakevyt sänkyni ei oikein tuntunut kuuluvan yläkerran vanhanaikaiseen huoneeseen, mutta se sai kelvata. Jotkin uudet innovaatiot olivat kieltämättä käytännöllisiä, mutta siinä oli niiden ainoa ansio. Minulla oli ruokaa, jota ei tarvinnut valmistaa, sillä en ollut varma, olisinko osannut käyttää keittiön vanhanaikaisia koneita. Minua viehätti tavattomasti niiden uudennäköinen vanhanaikaisuus, sillä mikään ei ollut millään tavoin rapistunut. Talo kaikkinensa näytti vastarakennetulta. Hullunkurista, mutta aloin tottua oleskelemaan historian sisällä.

   Ensimmäinen yö oli koettelemus. En saanut unta, sillä maitomaisen haalean yötaivaan halkovat välähdykset oudoksuttivat minua. En tiennyt sinisen valon lähdettä, ja kaiken kaikkiaan koko tilanteeni äkillisyys, jyrkkyys ja peruuttamattomuus vaivasi minua. Välillä päätin palata heti aamulla takaisin uudelle puolelle ja kotiini. Välillä uskoin tulleeni oikeasti hulluksi, sillä kielletyn kaupungin todellinen olemus oli mielikuvianikin oudompi, sen lumous tuntui nyt ahneelta. Miksi olin tosiaan tullut juuri tänne? miksi en sittenkin ollut lähtenyt toiseen osavaltioon, lähelle L:n asutuskeskusta, missä isäni oli työskennellyt?

Aamun tulon kuuli, sillä ne linnut, joita oli tottunut kuulemaan ainoastaan lintutaloissa, sirkuttivat ikkunani takana olevassa valtavassa, luumunpunaisessa puussa. Kuuntelin lintuja ja nukahdin tietoisena siitä, että olin kuitenkin tehnyt oikein. Tämä oli varmasti sellainen moraalinen valinta, jonka käsitettä historiainstituutin aikoina pohdittiin. Tahdoin olla osa menneisyyttä, historiaa ja kaikkien yhteistä muistia, sillä tiesin että niissä oli jokin peruslaatuinen elämiseen liittyvä juttu, vaikka en osannut sitä tarkemmin määritellä.

***

Asutin talon konkreettisesti vain läsnäolollani, sillä varmuuteni siitä, että talossa oli jo itsessään kaikki, vahvistui eräiden havaintojen myötä. Kun olin oleskellut talossa suurin piirtein viikon verran, alkoivat jonkinlaiset kuvat täyttää tilaa. Aluksi aistin liikettä ainoastaan silmäkulmissani, mutta en ollut hiukkaakaan peloissani. Liikehdinnässä ei ollut mitään aavemaista tai uhkaavaa, vaan talo alkoi täyttää itseään läsnäololla, jonka olin sinne tuonut. Työskentelin rauhallisesti puutarhan ja talon hieman kohennusta kaipaavan julkisivun kanssa. Koko ajan kuvat lisääntyivät, kävivät terävimmiksi ja päällekkäisiksi.

   Ensin näin lapset, tytön ja pojan.

Eräänä aamuna tyttö seisoi keittiön kynnyksellä katsellen puuhasteluani lieden parissa oikeastaan kauemmin kuin odotin. Se oli pisin kuva, jonka olin siihen saakka nähnyt. Ja ensimmäinen, josta uskoin, että minut oli havaittu. Se oli mukavaa. Useimmissa kuvissa tyttö ja poika tekivät jotakin, jonka uskoin liittyvän leikkimiseen. Usein heillä oli monipuolinen valikoima erilaisia esineitä mukanaan. Joskus he näyttivät riitelevän kovastikin jostain tietystä esineestä. 

   Kuvat olivat nopeita ja äänettömiä, enkä saanut niitä pysymään omasta tahdostani. Varsinkin tyttö oli hymyillessään uskomattoman kaunis, ja olin varma, että pää taakse heitettynä hän olisi nauranut ihastuttavaa naurua, jos olisin vain pystynyt kuulemaan.

   Eräs kuva tuotti iloisen yllätyksen. Sain selville tytön ja pojan nimen aivan sattumalta. Iltapäivällä juuri niihin aikoihin, jolloin lapset todennäköisesti palailivat instituutista, tai koulusta, ulko-ovi lensi selälleen ja tyttö ja poika ryntäsivät sisään vauhdikkaasti. Poika heitti kirjansa siekailematta lattialle, jolloin erään kirjan välistä luisui hauskan näköinen vihkonen. Tyttö laski asiallisemmin kirjansa pöydälle, mutta kuitenkin niin rivakasti, että päällimmäisen kirjan kansi avautui. Juoksin olohuoneesta kiireesti kohti kirjoja, sillä kuvat olivat oikullisia, ne saattoivat kadota kesken matkaani. Mutta tällä kerralla minulla oli onnea, ehdin hyvin kirjojen luokse. Näin nimet selvästi, mutta koukeroisella käsialalla kirjoitettuna, ja ne näyttivät vierailta. Minusta tuntui kuin salaisuus olisi hieman raottunut. Pojan käsialalla luki Herman, ja tyttö oli tekstannut huolellisesti nimiösivulle nimensä: Gloria. Samalla hetkellä kuvat lipuivat jälleen jonnekin etäämmälle.

   Kuvien kautta aloin aavistella huoneiden todenmukaista olemusta; jokainen huone oli kalustettu erittäin omalaatuisilla, mutta mykistävän viehättävillä, mielestäni armottoman antiikkisilla huonekaluilla, joiden useimman funktio näytti olevan vain huvittaminen tai koristeellisuus. Usein mittailin huoneita katsoakseni, mahtuivatko kaikki näkemäni huonekalut todellakin juuri siihen, missä olin ne nähnyt. Suljin usein silmäni ja hetken oli varma, että avattuani ne jokainen huone olisi täydellisesti kalustettu. Mutta mikään, mitä tein, ei vaikuttanut kuviin; ne elivät omaa levotonta elämäänsä.

   Työskentelyni talossa ja puutarhassa oli toimintaa, joka ei sitonut ajatuksiani, vaan ruumiillisen työn kautta mieleni avautui ensimmäisen kerran todella oikeasti miettimään erilaisia mahdollisuuksia ja ilmiöitä. Mikään ei ollut tuntunut ikinä niin etäiseltä kuin opiskelu ja instituutti juuri nyt. Tulevaisuudella ei ollut ajatuksissani sijaa; ei nyt, kun työstin itseäni historiaan.

   Avartuneeseen mieleeni ui ensin yksittäisinä välähdyksinä, myöhemmin kokonaisina parvina, muistoja asioiden nimistä ja käyttötavoista sekä elämästä, johon olin tunkeutunut täysin muukalaisena ja varustautumattomana. Aloin oppia keittiön alkeellisilta vaikuttavien koneiden käyttötapoja aivan itsestään. Pahinta oli alkuvaiheen jatkuva kova päänsärky, jonka lähdettä ja aiheuttajaa en osannut paikallistaa. Ehkä kuvilla ja muistoilla oli siihen osansa.

Lähikaupan kassaneidistä tuli ystäväni. Kävin nimittäin lähes päivittäin katselemassa sekalaista valikoimaa pienen kaupan hyllyillä, ja hiljalleen uskalsin ystävystyä omituisen, mutta kiltin naisen kanssa. Freda oli hänen nimensä. Joka kerta Fredalla oli yllään erilainen, pörröinen villaneule, ja hiukset olivat aina sotkuisella sykeröllä hänen päänsä päällä. Pikkuhiljaa totuin kaikkeen aluksi silmiinpistäviin omituisuuksiin, aloinpa itsekin pitää sotkuiseksi kasvanutta tukkaani ylhäällä samanlaisten rinkuloiden avulla kuin Freda.

   Jätin ensimmäisen kerran muodikkaat uuden puolen vaatteeni komeroon eräänä tummana iltana, jolloin menin Fredan kanssa ulos. Puin päälleni jäykän lyhyen hameen ja lyhythihaisen väljän paidan, mutta muukalaisuutta en saanut itsestäni millään riisumisella pois. Olin hopeasilmien sukua, joka oli olemassa ainoastaan uudella puolella, sen tiesivät kaikki, mutta puheeni paljasti minut ehkä selvimmin. Se ei haitannut, sillä toisen vuosituhannen ensimmäisen vuosisadan leimaavin piirre oli välinpitämättömyys, joka oli erilaista kuin omalla puolellani.

   Tätä välinpitämättömyyttä leimasi jokaisen oma henkilökohtainen itsepalvominen ja alituinen esineiden hankkimisen vimma, sen olin saanut selville Fredan puheista. Olin nähnyt itsekin ihmisten haalivan kaupasta mukaansa mitä merkillisintä tavaraa aina uudestaan. Sitä oli ehkä vaikein käsittää, sillä uudella puolella jokaisella oli oma tiedetty paikkansa ja siihen kuuluvat välttämättömimmät tavarat ja muu materia. Ainoastaan vaatteita ja syömiseen liittyviä tarpeita hankittiin oman mieltymyksen mukaan, mutta niitäkin kohtuudella.

Kun sinä iltana suunnistimme kohti sokkeloista keskustaa, jossa Fredan mukaan olivat parhaat menopaikat, tunsin ensimmäisen kerran pelkoa. Aloin aavistaa, että kaikki ei kävisi niin helposti ja vaivattomasti kuin tähän saakaa. Olin aamulla nähnyt ensimmäisen pimeän kuvan, todella synkän, joka jäi silmieni taakse vääränsävyisen negatiivin tavoin. Olin levoton, ja talojen kasvaessa yhä suuremmiksi, tiesin että lähestymme keskustaa, paikkaa jossa eli eniten kielletyn kaupunginosan ihmisiä. Kuvat seurasivat mukanani. Gloria ja Herman vilahtelivat näkyviini milloin missäkin varjossa. Niin ei olisi mielestäni saanut olla. He olivat aurinkoisen kotini asukkeja, eivät pimeiden varjojen kiusattuja haamuja, jollaisena itseäni pidin. Yritin työntää heidät tietoisuudestani takaisin talolle, mutta en ollut varma, onnistuinko.

   Ilta oli lämmin. Puikkelehtiessani meluavan väkijoukon lävitse Fredan perässä yritin tavoitella katseellani muita kaltaisiani, mutta en nähnyt ketään, joka olisi ollut selvästi uudelta puolelta. Mihin he oikein menivät ja missä he piileskelivät? 

- Hei Freda! Katsokaa, sillä on uusi kaveri mukanaan.

- Vau mikä mimmi! Mahtavat okulaarit! Oikein hopeiset!

- Kyllä meikäkin muutaman ydinsodan voisi kestää, jos sen seurauksena saa tuollaiset näköelimet!

- Näkeekö hei niillä pimeässä?

   Freda nauroi iloisesti, mutta minun pääni meni aivan pyörälle. Keskustelu sinkoili iloisesti ylitseni, enkä ymmärtänyt puoliakaan sen merkityksistä. Kolmen naisen ryhmä oli pukeutunut sopimattoman pieniin pukuihin. Vaaleatukkaisen paljas vatsa sai minut hytisemään. Naisissa oli häivähdys jotakin barbaarista, alkukantaista.

- Hei, älkäähän nyt, ystäväni ei ole vielä aivan sopeutunut, joten olkaa ihmisiksi! Freda komensi nauraen.

   Menimme istumaan kahvilan terassille, josta nuori nainen oli ensin tervehtinyt Fredaa. Kaikki kolme tuijottivat minua uteliaasti, ilmeitä kaihtamatta.

- Hei, sanoin hiljaa. - Mitä kuuluu?

   Naiset räjähtivät nauramaan. En käsittänyt minkä vuoksi, sillä mielestäni tilanteessa ei ollut mitään hauskaa. En tuntenut oloani viihtyisäksi, ja lisäksi vääränvärisiä kuvia alkoi nousta mieleeni, tosin vasta aivan tietoisuuden reunamille, mutta ne lepattivat siellä taustalla kuitenkin varoittavasti. Halusin pois, Fredan kanssa.

- Lähdetäänkö johonkin, vaalein naisista kysyi, kaivoi laukustaan peilin ja lisäsi ällöttävän näköistä ruskeaa väriä huuliinsa. Se näytti kuivuneelta vereltä purppuraisessa illassa.

- Minä tiedän paikan, jossa on tosi makeita tyyppejä.

- Joko sinulla on joku? tummatukkainen tyttö kysyi minulta. Kohautin olkiani. Ajattelin selviäväni parhaiten olemalla hieman yksinkertaisen ja poissaolevan oloinen. Ehkä minut jätettäisiin rauhaan.

   Kuvia alkoi tulla lisää. Silmieni ohitse lipui räiskähdellen mustavalkoista, sitten harmaasävyisiä ja pian kokonaan tummansävyisiä, mutta värillisiä kuvia jostakin pelottavasta, jota en käsittänyt. Ensimmäisen kerran tuloni jälkeen mieleeni ponkaisi kuva siskostani. Käännyin häkeltyneenä katsomaan taakseni, mielikuva siskostani oli niin vahva. En nähnyt ketään tuttua. Seurasin nauravia ja keinuvia naisia, mutta Freda oli jo unohtanut minut, muukalaisen. Minä en ollut edes uudella puolella koskaan ollut hauska, saati sitten täällä, jossa puuttuvaa viehätysvoimaani ei riittänyt korvaamaan muukalaisuus, joka ei täällä ollut edes erikoisuus.

   Kiiruhdin naisten perään, sillä en tahtonut jäädä yksin pimenevään iltaan, jossa ihmiset tekivät asioita, joista minulla ei ollut aavistustakaan. Minkä vuoksi kaikilla näytti olevan niin hauskaa?

Äkkiä kuva siskostani livahti jälleen mieleeni ja mietin, kaivattiinko minua toisella puolella, olinhan luvannut käydä. Lähtisinkö heti? Ja tulisinko koskaan enää takaisin, jos nyt päättäisin lähteä? Käännyin kulkemaan kohti kauempana häämöttävää porttia, joka järjesteli yötaivaan ensimmäisiä purppuraisia liepeitä korkealle kurottuvan piikkikruununsa päälle.         Kiertelin välttääkseni terassit, joista kaikui vieras nauru ja musiikki. Livahtelin tuon tuostakin varjoihin, nehän olivat minun tuttujani. Koko ajan vaistosin Glorian ja Hermanin seuraavan minua, heidän läsnäolonsa aavistin pimeissä porttiholveissa, ja elävässä mielikuvituksessani olin jopa kuulevinani heidän hiipivät askeleensa. Levottomuuteni kasvoi.

Taivaanrannassa oli enää ohut kaistale valoa, kun saavuin kielletyn kaupunginosan muurille ja valkealle portille. Huohottaen painauduin leveän purppurapuun karkeaa runkoa vasten ja katsoin uuden puolen valoisaa, siistiä, plastista, järjestyksessä olevaa näkymää. Se kammotti minua. En nähnyt yhtään ihmistä, kuten en omalla puolellanikaan. Hiljaisuus oli painostava, se tuntui vain odottavan päätöstäni, jonka tiesin nyt olevan lopullinen.

   Ymmärsin, että kielletyn, tabun, kuten ennen sanottiin, ylittäminen ei ollut se vaikeus tai koetus sinänsä; rohkeutta vaati nimenomaan sen seurausten kanssa eläminen. Sillä paluuta entiseen ei valinnan jälkeen enää ollut. Silloin ymmärsin myös, että vaihtoehtoja minulla ei koskaan ollut todella ollutkaan, ainoa vaihtoehtoni oli aina ollut joko astuminen itsestä pois tai syvemmälle itseen. Ja ne vaihtoehdot olivat toisensa poissulkevia.

   Mieleeni tuli instituutin taideaineiden hallinnonjohtaja: kunpa hän olisi tiennyt, kuinka konkreetisti toteutin toisen vuosituhannen alun subjektikysymyksen pohtimista. Tein varsinaista kenttätutkimusta, jossa kohteena olin minä itse toisen vuosituhannen alun kontekstissa! Lähes läkähdyin ajatuksen naurettavuuteen, mutta nauru muuttui ähkäisyksi, kun satutin käteni runkoa kiertävään murattiin. Katsoin ranteeseeni tullutta naarmua, josta ensimmäinen verikarpalo jo herahti ja vierähti likaiselle kivetykselle.

   Jähmetyin paikalleni, sillä äkkiä ilma oli täynnä kauhistavaa melua. Väkijoukko juoksi uuden puolen stukkorapattujen talojen viimeisen kulman takaa ajaen edellään resuista olentoa, joka juoksi epätoivoisen kyyryssä lisätäkseen etumatkaansa. Se ei auttanut, väkijoukko sai miehen kiinni, sen erotin nyt lähempää, ja pian hahmo katosi mylvivän ihmismassan alle. Äkkiä hahmo tempaistiin ilmaan, jostakin ilmestyi vaarna ja suuri leka, jolla vaarna iskettiin miehen ranteen lävitse, kivimuuriin kiinni. Muuri tärähti. Vertavuotava ranteeni sykki mielettömästi ja aistin kivun ja huudon, joka tuli suoraan sydämeni lävitse. Yö pysähtyi samassa, ja hetken verran seisoin hopeasilmien katseiden ristitulessa, ikuisesti tuomittuna.

   Käännyin pakoon. Tiesin, että uudelta puolelta ei tultu tänne vapaaehtoisesti, joten luultavasti olin turvassa. Väkivaltaiset kuvat siivittivät omaa amokiani, kun ryntäsin varjoja halkoen kotiini. Välillä kuulin jostakin tavallista synkemmästä varjosta helisevää naurua. Ja ajattelin, että näillä silmillä näkee todellakin pimeän pohjaan saakka.

***

En voi väittää, ettenkö olisi toisinaan ikävöinyt entiseen. En oikein tiennyt, mikä oli ikävöintini kohde, sillä olin varma, ettei kukaan kaivannut minua oikeasti. Minä muistin muutaman hajanaisen tapauksen lapsuudestani, jolloin olin saanut istua hiljaa äitini vieressä jossakin erikoisessa tilanteessa, varmaan jonkin vierailun yhteydessä. Äidin käsi oli satunnaisesti hipaissut hiuksiani hellästi, tiedottomasti, ja muistin kuinka olin himoinnut noita kosketuksia kuin janoinen koira.

   Niitä ikävöin. Ymmärsin että ikäväni oli nostalgiaa, sellaisten muistojen kaipausta, joita minulla ei oikeasti ollut, vaan vain niiden varjoja.

   Kun sietämätön ikävä joinakin päivinä palasi, yritin hälventää sitä muistelemalla instituuttivuosieni painajaista; kun olin ollut lapsen pilakuva läskeineni sellaisen yhteiskunnan aikana, jolloin jokainen hallitsi ulkoisuutensa täsmällisesti, jokainen tiesi ulottuvuuksiensa rajat. Vain Läski-Simone ei tiennyt; hänen mittasuhteensa olivat galaktiset, ja yhä hän jauhoi jokaisen rinkilän ja donitsin, jotka rahallaan sai. Se oli naurettavaa, tiesin sen itsekin ja nauroin itselleni sydän märkien. Luihuilin piilopaikkoihin välttääkseni naurajiani. Olin ollut kävelevä sairaus.

   Niinä ikävöinnin päivinä erityisesti lapset häälyivät lähelläni lähestulkoon koko ajan, ja siitä sain lohtua. Olisin halunnut kuulla heidät, mutta helisevä nauru, jonka olin aistinut pimeässä pahimpana yönä, ei koskaan toistunut. Pimeät kuvat olivat nykyisin päivittäisiä ja niitä pelkäsin. Sinä yönä kun tuntematon mies naulattiin ranteestaan muuriin, juoksin kotiini varmana siitä, että jotakin peruuttamatonta tapahtuisi; joutuisin lähtemään pakoon tai jäisin kiinni petoksestani tai jotakin muuta kauheaa. Istuin pitkälle aamuyöhön yläkerrassa rannettani imeskellen ja kuulostellen ohivieriviä ääniä ja yön unisia kuvia. Mutta mitään ei tapahtunut, taivaanranta ei vaalennut verisenä loimuavista liekeistä, joita mielikuvitukseni sinne maalaili. Mikään enteilevä painajainen ei rikkonut yön sileää siluettia lainehtivan lasin takana.

   Olin nukahtanut aamuyön tunteina, sillä hätkähdin hereille johonkin ääneen, kenties linnun lauluun. Makasin viehättävässä uutimin varjostetussa katosvuoteessa, ylläni oli karkeanpehmeä peite ja hämmästyksekseni takan edessä seisoi ilmielävä sisäkkö, tai miksi niitä nyt oli sanottu, jokin reliikki kuitenkin. Pomppasin istumaan sängylläni ja hieraisin vaistomaisesti rannettani, joka tuntui sileältä, terveeltä. Ja todellakin, mitään haavaa ei ollut, vain muisto kivusta ja kauhusta. Enkä tiennyt aivan varmasti, mikä oli ollut totta, mikä elettyä kuvaa. En oikein pitänyt tästä uudesta tunteesta, jonka koin huomatessani, että kuvat olivat konkretisoituneet.

   Sisäkkö ei puhunut sanaakaan. En ollut edes varma, kuuliko hän mitään, tajusiko lainkaan läsnäoloani. Mitä hyötyä on sellaisesta seurasta, jolle on pelkkää ilmaa? Kapusin vuoteestani ja hamusin vaatetta päälleni, mutta sisäkkö ei häiriintynyt puuhistani lainkaan. Olin aavistavinani hymyn hänen tiukkojen kasvojensa kätköissä, mutta yhtä hyvin se saattoi olla houretta. Kaipasin niin kipeästi hyväksyntää, vaikkapa sitten vain hologrammisisäköltä tai aavelapsilta.

   Kun poistuin huoneestani, olin utelias näkemään muun huoneiston. Ajattelin viimein sukeltaneeni johonkin toiseen todellisuuteen, mutta pettymykseni oli suuri, kun näin tyhjän portaikon ja aulan. Kääntyessäni takaisin huoneeseeni myös sen viktoriaaninen kalustus sisäkköineen katosi. Koin läimähtävän tunteen, kuin ovi olisi vedetty nenäni edestä kiinni, taas kerran.

Menin seikkailurikkaan yöni jälkeen aamulla ensimmäiseksi kaupalle. Tarkoitukseni oli ruoan hankkimisen ohella udella Fredalta tosissaan, miten tämä kaupunki oikein eli ja toimi. Mistä esimerkiksi tuli ruoka? Kuinka rakennukset tehtiin ja huollettiin, sillä pakkohan jonkun oli huolehtia sellaisista asioista, koska rakennukset olivat hyvinhoidetun oloisia enimmäkseen. Puhtaanapitopuoli oli kai se, joka kangerteli. Uteliaisuuteni oli herännyt.

   Mutta sain jälleen kerran pettyä, joka tällä kertaa kirveli vieläkin enemmän. Freda oli kadonnut. Hänen tilallaan istui vastenmielisen näköinen vetelä rastatukkanuorukainen, jonka lävistetty, paiseinen ja tulehtunut naama puistatti minua. Nuorukainen kohautti tuskin harteitaan kysyttyäni Fredasta. Nälkänikin oli kadonnut ja niin poistuin taakseni katsomatta.

   Illalla tapahtui merkillinen asia. Keittiö kalustui aivan silmieni alla. Jykevä tammipuinen pöytä aineellistui lähestulkoon syliini istuessani ikkunasyvennyksessä katselemassa taivaanrantaa. Seinille hahmottui erilaisia hyllyjä täpösen täynnään keittiörihkamaa, liesi pulpahti puolta jyhkeämpänä ja vanhemman mallisena paikalleen, ja mikä parasta, keittiö täyttyi niin herkullisella tuoksulla, että vatsani käpertyi välittömästi ilosta sykkyrälle. Lieden äärellä puuhasteli omituiseen kiertyväreunaiseen hilkkaan pukeutunut kookas nainen, jonka eleistä näin, että hän hyräili ja liikuskeli oman sisäisen musiikkinsa tahtiin.

   Sain kyyneleitä silmiini liikutuksesta. Tunsin tulleeni hyvin kaukaa kotiin, juuri sellaiseen auringonlämmittämään ja sakeatuoksuiseen kotiin, josta olin unelmoinut. Suljin silmäni tiukasti, eikä näky kadonnut mihinkään. Tunsin käteni alla tammipöydän kuluneen, muhkuraisen pinnan, painoin kynnelläni pienen kolon sen tiukkaan pintaan, ja ajattelin, että olin jättänyt pysyvän merkkini tähän näkyyn. Tähän halusin tulla aina uudelleen.

   Ovelle pelmahti liikettä, ja näin Glorian ja Hermanin saapuneen. Gloria nauroi minulle ilahtuneesti, ja nauroin takaisin. Ainoastaan minun omituinen ääneni kajahteli tilassa, mutta hämmästyin, kun nainen kääntyi hymyillen minua kohti. Karahdin kasvoiltani varmaan aivan punaiseksi, sillä en ollut lainkaan tajunnut naisen huomanneen minua. Sain äänettömän kutsun tulla aterialle heidän kanssaan. Kiitin kutsusta lämpimästi. Koko aterian ajan keskustelin äidin ja kahden lapsen kanssa ääneen kuulematta kysymyksiä tai vastauksia omiin kysymyksiini, mutta se ei tuntunut alun jälkeen lainkaan omituiselta, ei sen omituisemmalta kuin aaveruoan syöminen, joka aineellistui lautaselleni ja vatsaani niin herkullisena, että kierin illalla pitkään vatsaani pidellen saamatta unta.

   Ja ensimmäisen kerran tunsin, kun Gloria tarttui aterian jälkeen käteeni ja hypähteli kanssani ulos ihanaan iltaan. Kosketus tuntui perhosen henkäykseltä, unelta, suurelta lohdulta.

***

Lakkasin kokonaan kulkemasta kaupungilla. Se ei tarjonnut minulle mitään, mitä en olisi saanut enemmän omassa talossani. En olisi kuitenkaan halunnut olla yksin, sillä ympäröivä kaupunki oli kuitenkin sellainen turvallinen, ystävällinen yhteisö, jonka varassa oli hyvä elää jokapäiväistä elämäänsä kenenkään silti liiaksi piittaamatta.

   Olin jo tottunut siihen, että sisäkkö hääräili aamuisin vuoteeni ympärillä, kun heräsin. Mennessäni alakertaan vastassani oli yleensä herkullinen aamiaisen tuoksu. Siitä olin ikionnellinen, että minun ei tarvinnut enää lainkaan ajatella koko ruokapuolta. Kuvat olivat jo niin säännöllisiä, että sain ainakin kaksi ateriaa päivän aikana. Lisäksi huomasin, että jos nappasin jonkin hedelmän tai muun herkun ja kätkin sen syvälle uuden puolen laukkuni uumeniin, se yleensä pysyi, vaikka juuri se kuva, josta olin herkun hakenut, katosikin. Opin hieman pelaamaan ympäristöni kanssa.

   Eräänä aamuna koin järkytyksen. Huoneeni oli karumpi kuin yleensä, jollakin tavoin paljon pienemmän oloinen ja kylmä. Portaikko oli tyhjä, samoin aula; lisäksi ne olivat pölyisiä. Aavistelin pahaa siirtyessäni olohuoneeseen. Ovensuussa seisahduin. Tajusin välittömästi tulleeni yhteen talon syvimmistä, kaukaisimmista aikakausista. Kuva oli himmeän valoton ja väritön. Ankeutta lisäsi äärimmäisen niukka kalustus ja likaisuus.

   Pöydän äärellä istui ilmeisesti isä, pää käsivarsiin haudattuna. Vaikka en kuullutkaan ääniä, tajusin syvän surun. Pienen ja likaisen ikkunan äärellä istui äiti kehdon äärellä, vahamaisin kasvoin, tuijottaen mitään näkemättömin silmin kaukaisuuteen. Kehdossa makasi liikkumaton, pieni hahmo, ja tiesin tulleeni keskelle kuolemaa. Yksi penkillä istuvista lapsista käänsi tyhjän, suurisilmäisen katseensa minuun. Hetken katselin piinavuosieni peilikuvaa, niin samanlaiset silmät tuska aiheutti. Palasin huoneeseeni, sillä nälkäni oli kadonnut.

   En voinut palata alakertaan koko päivänä, vaikka tiesin, että kuva oli värissyt pois miltei saman tien, kun poistuin olohuoneesta. En halunnut enää koskaan palata juuri siihen kuvaan, mutta ounastelin, että tuskin se oli ainoa murhenäytelmä talon pitkän historian aikana. Jos halusin elää, en saanut siis vältellä kipua ja varjoja, mutta vielä ne olivat liian lähellä minua itseäni, en osannut suhtautua niihin millään tavalla.

   Onneksi lähimenneisyys oli yleensä se, joka oli tavallisimmin läsnä, mutta se oli hauskalla tavalla kuitenkin aina vähän erilainen. En osannut laskea, montako eri perhettä tässä talossa olikaan asunut ja kuinka monta erilaista kalustusta huoneet sisälsivät. Läheisimmiksi tulivat kuitenkin Gloria, hänen veljensä, joka tosin ei piitannut ihmeemmin läsnäolostani, ja heidän superkokkaileva äitinsä. Tunsin itseni äärettömän rikkaaksi.

   Lapset toivat minulle kirjoja. Ja millaisia teoksia! Olin läkähtyä saadessani käteeni vuosituhannen ensimmäisen vuosisadan merkittävimpien filosofien ja ajattelijoiden teoksia, sekä vielä ammoisimpien ajattelijoiden, kuten Platonin ja Aristoteleen, jotka lisäksi olivat kuin uusia. Verkkoähkyissään taistelevat instituutit olisivat tehneet vaikka mitä saadakseen sellaiset kappaleet käsiinsä, kirjapainosta oli luovuttu multimedian valtarynnäkön jälkeen yli vuosisata sitten.

   En tiedä, miksi lapset toivat juuri niitä. Ne olivat aina olleet osa unelmaani, nimittäin hyvät kirjat, joista oli uudella puolella aina pulaa. Instituutit kamppailivat saadakseen pitää edes ne risat, joita niillä kätköissään oli.

   Kirjat sulloin heti laukkuihini, jotta ne eivät katoaisi käsistäni juuri parhaimmillaan, eivätkä ne kadonneet. Lakkasin piilottelemasta niitä, kun tajusin, että ne eivät todellakaan hävinneet tai vaihtuneet, jos vaikka huone sattui muuttamaan muotoaan juuri kun lueskelin jotakin, joka ei liittynyt kyseiseen aikakauteen. Hyvin usein mietin aikaa, se oli tässä ympäristössä todellinen paradoksi ja arvoitus.

   Joinakin aamuina heräsin tyhjään huoneeseen, mutta niitä aamuja oli enää harvoin. Sellaisina päivinä olin tyhjä, päämäärätön ja eksynyt. En osannut tarttua mihinkään, en edes kirjoihin, jotka olivat korvaamaton osa päiviäni. Mutta kokemusteni perusteella en yhtään pelännyt, tiesin että kaikki palaisi ennalleen. Jokin tasoista tulisi pikkuhiljaa jälleen takaisin, ja minusta oli jännittävä seurata, mitä merkkejä alkaisi tulla ensin.

   Tasoja oli lukematon määrä. Olin aikoja sitten lakannut laskemasta niitä. Huoneissa saattoi olla oma taso, joka oli aivan eri jakso talon historiaa kuin muissa huoneissa. Radikaali leikkaus makuuhuoneen kustavilaisesta vaaleudesta ja hiljaisen kamarineidon ystävällisestä puuhailusta olohuoneen ensimmäiseen, köyhyyttä ja nälkää tiukkuvaan atmosfääriin oli silti toisinaan enemmän kuin välitin kestää.

Eräänä tällaisena jo harvinaiseksi käyneenä tyhjänä aamuna huomasin vieraan. Ensin luulin, että portin takana seisoi joku talon sodanjälkeisten vuosien asukki, niin tummissa pukimissa hän oli. Mutta kun katsoin eteisen kaari-ikkunasta tarkemmin, huudahdin ilosta, sillä tajusin että vieras oli uudelta puolelta. Hän oli nuori mies, miltei poikanen vielä, tukka oli kasvanut hämmästyttävän pitkäksi, mistä tiesin hänen piileskelleen jossakin rajalla kauemminkin. Joko hänen rohkeutensa ei ollut riittänyt lopulliseen loikkaukseen tai sitten otollista tilaisuutta ei ollut tullut. Kenties rajalle oli järjestetty vartio.

   Joka tapauksessa olin hyvin iloinen, sillä hän oli ensimmäinen vieras, joka oli uudelta puolelta. Hymyillen ystävällisesti avasin oven ja juoksin portille.

- Hei! Tule toki peremmälle, mukava saada vieraita! huikkasin jo puolessa välissä puutarhaa. Poika ei reagoinut huudahdukseeni millään tavalla. Hetken verran ajattelin hänen olevan jotenkin häiriintyneen. Huusin uudestaan hei lähempänä, mutta en saanut mitään vastausta tälläkään kerralla. Nyt tunsin jo jotakin levotonta mielessäni, sillä poika ei selvästikään huomannut minua, vaan hän katseli kiinteästi taloa minun ohitseni, tai pikemminkin lävitseni. Pysähdyin. Poika katseli taloa edelleen, ja kauhukseni huomasin hänen itkevän.

   Koko laiha, sairaannäköinen epäsiisti vartalo nytkähteli, mutta poika ei välttänyt vähääkään silmistään ryöppyävästä kyynelvirrasta, joka tipahteli hänen sänkeensä ja kaulukselleen. Niin alastonta surua en ollut koskaan nähnyt. Äkkiä poika hymyili.

   Minun oli pakko astua lähemmäksi. Livahdin ohi avonaisen portin ja pian olin niin lähellä että kuulin hänen hengityksensä ja haistoin pesemättömän ja palelevan vartalon ja pelon, joka lemusi kaikkein vahvimpana. Sivusilmällä huomasin lievästi hämmästyneenä myytävänä-kyltin olevan jälleen paikallaan, josta sen olin aivan ensimmäiseksi poistanut muuttoni jälkeen. Astuin pojan eteen, nenä lähes hänen nenässään kiinni ja huusin niin kovaa kuin jaksoin. Talossa takanani tapahtui jotakin, ehkä jokin tasoista palaili hiljakseen, mutta en kääntynyt katsomaan.

   Menin pojan sisään, luikahdin hänen silmistään syvälle hänen mieleensä, jonka tummat sekavat pyörteet kauhistuttivat minua. Sillä hetkellä ymmärsin kaiken, aivan kaiken.

   Minä olin jo osa jonkun muun unelmaa. Olin osa taloa ja sen eri tasoja, kenties uusimpana kaikkein parhaiten havaittavissa, sillä olinhan ainoa, joka näki pojan tulon; ketään ei ollut kanssani juuri nyt. Olin lisäksi ensimmäinen vieras, ulkopuolinen, joka oli asuttanut talon ja imenyt sen historian itseensä. Poika olisi toinen, kunhan näkisi minut ja meidät muut.

   Olin kaivannut tietämättäni kaltaiseni seuraa, sillä välillä minulla oli ollut aavemainen tunne, että en kenties olekaan enää elossa sillä ainoalla tavalla, jonka tiesin. En tosin ollut aikamatkaajienkaan kaltainen, sillä en pystynyt aidosti kommunikoimaan heidän kanssaan; jokin esti minua vielä kuulemasta heitä. Jonakin päivänä myös kuulisin aivan oikeasti, jos jäisin. Kuulisin ystävieni naurun, joka toisinaan vieri lämpimänä ihollani kuin kevätsade, mutta jo silloin tiesin, että en jää.

   Astelin pojan vierellä kohti taloa, jota hän katseli aivan yhtä palvovasti kuin minäkin tulopäivänäni. Pian talo kasvaisi pojan tietoisuudesta ja tietoisuuteen, pian hän näkisi kaiken ja tulisi osaksi historiaa.

   Poika istahti eteisen sinitaivaan väriselle marmorille silmät ummessa. Otin hänen kätensä käsiini ja painoin suuni vasten hänen viileitä huuliaan ja hengitin itseäni häneen, ja hän hengitti itseään minuun. Minä itkin luopumisen kipua ja lähdön selkeyttä. Minun lävitseni kulki sakea pimeä hitaina henkäisyinä, kunnes se viimein väistyi ja oheni valoon. Poika avasi silmänsä ja nousi. Minä nousin ja astelin ulos kohti korkeaa muuria, johon minut oli ranteestani kerran lävistetty.

***

Jos karkasin elämästäni kuin laiha saaliseläin, ei paluuni ollut juuri kummempi. Mikään ei ollut muuttunut siinä arjessa, johon palasin perheeni pariin. Toisaalta kaikki oli muuttunut peruuttamattomasti. Katselin kuin kauempaa siskoni kiukunpuuskia ja äitini tapaa täyttää tyhjyyttä suuremmalla tyhjyydellä.

   Tunsin jonkinlaista vierasta myötätuntoa jopa itseäni kohtaan siinä kohdassa sekavaa elämäämme. Kun kerroksia tulisi elämäämme enemmän, se kaikki olisi kuin kohinaa. Silti minusta tuntui, että sain kiinni jostakin paljon perustavanlaatuisemmasta todellisuudesta, jonka pystyin näkemään edessäni. Enää koskaan en naulaisi itseäni kiinni mihinkään kenenkään vaatimusten takia.

   En ollut enää varma, oliko vierailuni todellinen – unelmistani en silti ollut luopunut. Samalla kun putosin historian lävitse, putosin oikeastaan itseni lävitse. Se mikä meni läpi, sattui kovaa. Näkemisen kyky ei ole sitä, että pystyy havaitsemaan ympäristössään muotoja ja liikettä - itseäänhän ei pysty näkemään siinä tilassa, joka havainnoi ympäristöään. Jotta näkisi itsensä, on katsottava sisäänpäin. Ja se saa silmät vuotamaan verta.

   Jos minua olikin siunattu hopeasilmillä, ymmärsin vasta nyt niiden merkityksen. Hopea lävisti sieluni kuin tuliluoti, ja siinä liikkeessä lävistyi koko surkea elämäni: lapsuuden epävakaus ja viininpunaiset auringonlaskut, öiset huudot ja jatkuva nälkä, äidin vaativa ääni ja instituuttivuosien musta kuilu, kotikadun varjot ja sieluani syövä paholainen. Näin itseni lävistettynä totuudella. Kuinka monessa kulmassa olisin voinut valita toisin ja kääntyä muualle?

   Kun olin päättänyt olla palaamatta koskaan, se sisälsi ajatuksen siitä, että syntyminen uudelleen, vaikkakin menneeseen, olisi uuden elämän alku. Mutta se olikin vain siirtymistä sellaiseen elämään, jossa kaikki sama toistui uudelleen ja uudelleen. En tiennyt, oliko minun mahdollista enää palata ja mihin ylipäätään palaisin – samaan en enää palaisi, se oli selvää.

   Kun palasin pohjoismuurille, näin taistelun jäljet. Yön tapahtumat tuntuivat unelta, niin kuin kaikki muukin. Oudointa oli se, että huuto päässäni oli lakannut. En ollut huomannut, milloin se tapahtui: silloinko, kun annoin valon ja hiljaisuuden virrata huoneiden lävitse?