Se
talo, jossa lapsena asuin
oli
aina liian suuri ja salaperäinen.
Sen
lukemattomien huoneiden
syvien
varjojen kuiske
on
kuin sisäistä puhetta hiljaisina hetkinä
ja
upottavia unia ilosta
ja
suunnattomasta pelosta.
Mustasiipinen
lintu leikkaa
sirahduksellaan
kesäpäivän halki,
aika liikahtaa hieman,
aika liikahtaa hieman,
ja
äkkiä olen taas siellä.
Se
on talo, josta lähdin
mutta
jota en koskaan jättänyt taakseni.
Se
talo, jota lapsena asuin
on
koti sisälläni
ja
kaikki ne huoneet, joita asuin silloin
-tahdoin tai en –
ja
joiden läpi kuljen unessa
aina
uudelleen.
Hyvin
usein kuljen huoneiden läpi
ja
olen keveää ilmaa, rauhaa ja onnea,
joka
virtaa huoneiden lävitse kuin kaukaa tuleva nauru
ja
lämmin alkukesän tuuli.
Se
mitä näen, on ikuisesti minun,
mutta
se mitä näen, on myös
jo
ikuisesti pois
-
ikkuna-amppeleiden raskaat vihreät viitat,
kamarin
hopeakehyksisen peilin heijastus –
kun
valo katoaa,
jäävät
jäljelle hämärät, kuiskivat huoneet
ja
ikkunoiden takana
ilta-auringon
voivuttama ranta
ja
tulikultainen järven selkä, jota aurinko lähtiessään
vielä
suutelee.
Joskus
unessa, kun taivas sykkii
tummaa
sineä päänsärkyni tahtiin,
kiipeän
liian ylös
unohdettuihin
huoneisiin,
joiden
varjot ovat käsittämättömät
– ne tulevat hyvin kaukaa –
kuulen
silloin vielä tykkien jylyn
ja
kuoleman äänet,
vaikka
siitä ei koskaan puhuttu.
Yön
huoneissa kuun puolikas
makaa
kyljellään lattian valolammikossa.
Kosketan
himmeänä läikkyvää vettä,
ja
kalpea valovesi lainehtii huoneesta toiseen,
kun
kauhaisen sitä kädelleni ja juon
- kun
juot lähteestä kuun, omistat yön -
Kävelen
hiljaisten huoneiden lävitse,
kukaan
ei tule vastaan,
kukaan
ei kulje edellä avaamassa ovia,
kukaan
ei jätä hyvästejä.
Vain
hiljaiset ovet mielessäni avautuvat,
mutta
minä suljen nekin.