sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Liikahduksia



Se talo, jossa lapsena asuin
oli aina liian suuri ja salaperäinen.
Sen lukemattomien huoneiden
syvien varjojen kuiske
on kuin sisäistä puhetta hiljaisina hetkinä
ja upottavia unia ilosta
ja suunnattomasta pelosta.

Mustasiipinen lintu leikkaa
sirahduksellaan kesäpäivän halki,
aika liikahtaa hieman,
ja äkkiä olen taas siellä.

Se on talo, josta lähdin
mutta jota en koskaan jättänyt taakseni.
Se talo, jota lapsena asuin
on koti sisälläni
ja kaikki ne huoneet, joita asuin silloin
 -tahdoin tai en –
ja joiden läpi kuljen unessa
aina uudelleen.

Hyvin usein kuljen huoneiden läpi
ja olen keveää ilmaa, rauhaa ja onnea,
joka virtaa huoneiden lävitse kuin kaukaa tuleva nauru
ja lämmin alkukesän tuuli.
Se mitä näen, on ikuisesti minun,
mutta se mitä näen, on myös
jo ikuisesti pois

- ikkuna-amppeleiden raskaat vihreät viitat,
kamarin hopeakehyksisen peilin heijastus –

kun valo katoaa,
jäävät jäljelle hämärät, kuiskivat huoneet
ja ikkunoiden takana
ilta-auringon voivuttama ranta
ja tulikultainen järven selkä, jota aurinko lähtiessään
vielä suutelee.

Joskus unessa, kun taivas sykkii
tummaa sineä päänsärkyni tahtiin,
kiipeän liian ylös
unohdettuihin huoneisiin,
joiden varjot ovat käsittämättömät
 – ne tulevat hyvin kaukaa –
kuulen silloin vielä tykkien jylyn
ja kuoleman äänet,
vaikka siitä ei koskaan puhuttu.

Yön huoneissa kuun puolikas
makaa kyljellään lattian valolammikossa.
Kosketan himmeänä läikkyvää vettä,
ja kalpea valovesi lainehtii huoneesta toiseen,
kun kauhaisen sitä kädelleni ja juon

 - kun juot lähteestä kuun, omistat yön -

Kävelen hiljaisten huoneiden lävitse,
kukaan ei tule vastaan,
kukaan ei kulje edellä avaamassa ovia,
kukaan ei jätä hyvästejä.
Vain hiljaiset ovet mielessäni avautuvat,
mutta minä suljen nekin.



Kuuntele niitä, joille on annettu hiljaisuus

kuuntele niitä joille on annettu ääni ja niitä joille ei ole,  erityisesti niitä kuljet jokapäiväisiä teitäsi ja ne puhuvat toisi...