keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Olla rohkea, antaa kannatella



on käsittämättömän vaikeaa
piirtää täydellinen ympyrä vapaalla kädellä
pudottaa veitsi kivilattialle 
rikkomatta hiljaisuutta
täyttää naurulla hiljaisuus 
jonka sulkeutuva ovi aiheuttaa tai 
vaientaa häly
joka resonoi loukatuissa tunteissa

on käsittämättömän vaikeaa
sanoa veden alla ääneen:
"kuinka kaunis tämä maailma on",
korjata säkynyt sydän tai vuotava sauma
sanoa: "minä annan sinulle anteeksi"

olla tekemättä samaa virhettä
aina uudelleen - sitä joka johtuu ehkä 
pelosta elämää kohtaan
tai varjosta sen alla 
jonka keskipäivän aurinko heittää
ja sanoa aina kiitos
silti uudesta alusta
olla rohkea

on käsittämättömän vaikeaa
olla rohkea
pitää vain kiinni
tästä ajopuun oksasta,sillä
tulee vielä se aalto
joka vie minut rantaan

ymmärtää perhosen haurasta lentoa
ja sitä voimaa, joka sitä kannattelee
olla rohkea, pitää kiinni,
antaa kannatella





tiistai 15. maaliskuuta 2016

Kirjeitä paratiisista - hajamietteitä Lyseon juhlasalissa

Aivan tavallinen lukio-opettajan iltapäivän valvontatunti

Sydäntalven kylmä valo lankeaa juhlasalin kirkonpuoleisten ikkunoiden takaa salilliselle syvää hiljaisuutta. Kokelaiden asennot ilmentävät kaikin tavoin niin väkevää keskittymistä, että sen voi nähdä väreilynä vastavalossa - jos ajatuksen liikkeen voisi vangita, se olisi juuri tuossa, hieman kumartuneiden päiden yläpuolella - ja vain hienoisissa ilmeissä näkyy se ristiriita, mikä vallitsee tasapainoisessa hiljaisuudessa avarassa salissa ja päänsisäisissä maailmoissa, joiden syvissä virroissa liikkuvat tieto, oivallukset ja tunteet.

Kuvahaun tulos haulle Oulun lyseon lukion juhlasali

Haluaisin kirjoittaa kirjeitä paratiisista, mutta käteni ovat niin kylmät, että kynää on vaikea pitää kädessä. Meitä on täällä salissa paljon. Minä valvon tiivistä hiljaisuutta ja kokelaat kirjoittavat - eivät ehkä kirjeitä paratiisista - luulisin, että kemiaa tai pitkää matematiikkaa. Minä istun hiljaa, katseeni suuntautuu meditatiivisessa hiljaisuudessa samanaikaisesti sekä salin peräseinälle että mieleni sisään. Opiskelija nostaa päätään, mutta ilmeestä näen, että hänkin katselee sisäänpäin. Kaukaa kuuluva välituntihäly on tässä hetkessä merkityksetöntä, tuttua ja turvallista arjen kohinaa.

Joskus pääsee kauemmaksi kuin aamulla pysäkille kävellessään luuli. Hyvään arkeen liittyy vahva elämänhallinnan tunne. Tekemällä tietyt toistuvat asiat pystyy vaikuttamaan niihin asioihin, jotka ovat hallittavissa. Sujuva arki ja joustavat rutiinit tuottavat illuusion pysyvyydestä ja jatkuvuudesta. Kun on nuori ja itsevarma, hallitsee kehonsa ja tietää suorituskykynsä rajat ja pystyy ne tarvittaessa ylittämään, maailmassa ei ole paljon esteitä. Sujuva arki koostuu niistä asioista, joihin liittyy automaattiohjaus jollakin aivokuoren tasolla ja minimipanostus kehon kuormitusta. 

Arkiset asiat ja rutiinit ovat merkityksellisiä sen vuoksi, että ne sisältävät näkyvän ja toteutettavissa olevan tason lisäksi kaksi muuta tasoa. Arjen yläpuolella ovat unelmat ja kokemus pyhästä. Arjen alapuolella ovat muistot, salaisuudet ja sellaiset näkymättömät voimat, jotka toisinaan murtautuvat arkeen aavistuksina tai välähdyksinä. Nämä kaksi tasoa arjen molemmin puolin eivät sisällä sellaisia arvottavia määreitä kuin hyvä tai paha, onnellinen tai ahdistava sinänsä, vaan ne herättävät erilaisia tunteita omasta tilanteesta riippuen. Miksi lapsen nauru heläyttää joskus syvän surun? Miksi kirkon kellon basso aivan kuulemisen rajapinnassa herättää levottomuuden? Miksi putoavan lusikan ääni kivilattialle kilahdettuaan tuottaa joskus onnen väristyksiä?

Onnellisuutta on hyvin vaikea tietoisesti tavoitella. Oikeastaan sitä ei voi edes saavuttaa, ellei sitä kykene löytämään hyvin tavallisten asioiden hiuksenhienoista halkeamista, kun hetken verran kohtaamisissa häivähtää ansaitsematon kauneus tai hyvyys. Elämä oli vaikeaa jo silloin, kun jumalat sekaantuivat kuolevaisten ihmissuhdekiemuroihin. Edes korkeimmat jumalat eivät kovin hyvin kestäneet ihmisen haurasta onnea tai syvää vihaa. 

On varmasti olemassa hyvä syy, miksi äärimmäisiä tunteita on vaikea kestää. Nymfi rakastui palavasti väärään nuorukaiseen - lemmenjuoma koitui jumalaisen kauniin nuorukaisen ja nymfin kohtaloksi. Oman äänensä menettänyt Ekho-nymfi etsii vieläkin rakastettuaan: kun menee vuoren laelle ja huutaa, Ekho toistaa huudon viimeiset sanat - vuosisadasta toiseen. Kaiku väreilee sen lammen pinnassa, jonka äärellä kiroukseen langetettu nuorukainen palvoo ikuisesti omaa kuvaansa. Nämä tarinat eivät koskaan pääty onnelliseen, harmoniseen arkielämään - jos Ekho ja Narkissos, tai Romeo ja Julia, olisivat saaneet toisensa, olisivatko he rakentaneet talon, perustaneet perheen, käyneet torilla ja vanhentuneet yhdessä käsi kädessä? Lohdullisen banaali ajatus.

Hyvän arjen voi menettää monella tavalla. Kun arki lakkaa kannattelemasta, katoavat kaikki ajan ulottuvuudet. Tulevien päivien litteä lineaarinen jatkumo jatkuu vain seuraavaan hetkeen saakka. Arjen alla ja yläpuolella piilevät mahdollisuudet ja onnelliset lupaukset lakkaavat hehkumasta. Jos menettää unelmansa ja arvostuksensa elämän pyhiä asioita kohtaan, on sisältä tyhjä ja elämä on ontto kuori.

Pahat asiat eivät tapahdu pelkästään pahoille ihmisille tai myyttien jumalien kiroamille henkilöille. Kaikki kuviteltavissa oleva voi tapahtua ihan tavallisille ihmisille. Arjesta voi tulla munankuorta, jonka päällä käveleminen vie niin paljon voimia, että mistään muusta ei sitten oikein selviäkään, kun koko maailma säröilee. Juuri silloin arki on se, joka kannattelee. Kun on pakko elää, hengittää ja syödä, mennä kouluun ja töihin, niistä askareista tulee se voima, joka vie eteenpäin. Kun menettää kyvyn nähdä huomisen ylitse ja eilisen merkityksen, sen takaisin saaminen ansaitsemattomalla tavalla on lahja, jota ei voi edes toivoa, siitä voi olla vain kiitollinen. 

Kirjeeni paratiisista ei koskaan lähde, koe päättyy ja saliin jää vain levottomaksi hengitettyä ilmaa. Kuulen askelteni kaiun katukivillä, kun juoksen viimeiseen bussiin. Joskus on vaikea käsittää rinnakkain niitä asioita, jotka ovat pään sisällä ja ulkopuolella. Lasin pinnasta heijastuva peilikuvani hymyilee hieman hajamielisesti. Lasken reppuni viereiselle istuimelle ja annan bussin viedä.



maanantai 15. helmikuuta 2016

Valo kaikkialla



kävelen halki elokuisen illan
kohti laskevaa aurinkoa
halki murenevan ruohon
ja mietin, mikä kaikki on merkityksellistä

nojaan illan viileään kylkeen
otsa vasten kuun valkeaa otsaa;
tässä valossa kaikki on niin raakaa
ja tyhjiin raukevaa, kuin unta:

tässä maisemassa ei ole puita
ja vain kivillä juuret
aallot jäisiä
ruovikossa tuulen laulu

kun katsot taivaan syvyyteen
sinusta tulee peili
kuu nousee siitä lähteestä
kuin jääpatsas
silmäsi lukevat hämärää
ja piirtävät yön äänten
muodot toisenlaisiksi, vaarallisiksi

yhdessä kuljetusta matkasta
aika kasvoi kahteen eri suuntaan
joista kummatkin vievät oudoille seuduille
katseesi etsii karttaa iholtani
ihon alta salaista kipua
joista voi luopua vain vähitellen
on uskallettava luottaa
että hiljaisuus on sitä
mikä vie kohti
ei sitä, mikä kadottaa

raollaan kannattaa pitää vain ne ovet
joiden kynnyksen ylitse paistaa aamuaurinko
joka täyttää talon kaikki huoneet

ja äkkiä on tämä hyvä hetki,
kahvin tuoksu
ja valo kaikkialla







Kuuntele niitä, joille on annettu hiljaisuus

kuuntele niitä joille on annettu ääni ja niitä joille ei ole,  erityisesti niitä kuljet jokapäiväisiä teitäsi ja ne puhuvat toisi...