Elossa kertoakseen

oma ääni on opeteltava

on puhuttava rohkeasti ensin yksin

sanottava sanoja, joita joku muukin

on sanonut kerran

omaa puhettaan kuuntelee aluksi oudoksuen ja häpeillen

ne toiset äänet puhuvat ikään kuin tutusti keskenään

olen kuulevinani ylenkatsetta

ja vihellystä hätkähtää – terävää –

äänihän se on sekin

ja aluksi tuntuu kuin olisi

todella paha olo vaikka puhuisi vain

kukista ja jättitammista sanoin

joilla äiti koskettaa nukkuvaa lastaan

ääni alkaa muistuttaa jotakin

jonka joku on joskus lahjoittanut

rakkaalleen kuin täysikuun

sanat, syksyn lehdet, laakson savu

vuorilta laskeutuva valo loputtoman pimeän ylle

merkitysten toiselle puolelle

Jättiläiset kulkevat

maalaan pimeän kuvan

yönmustan sykkeen lävitse virtaa

kaupungin suoni

punaiset ja valkoiset valot

puhkovat sattumanvaraisesti  yön kantta

lämpimänhehkuisen sateen sihinä

matkalla alas

kuin kädet silittäisivät silkkiä

kuvassa on liike mutta ei aikaa

suljen silmäni, siihen avautuu tie

puut nousevat molemmin puolin

valo humisee omalakista lauluaan

yönvihreän veden lävitse

ilta kävelee verkkaan maiden viertä

maa keinahtelee kohti pimeää

nimettömien ovien salamyhkäiset rävähtämättömät silmät

katselevat vaiti

kun ohitse kävelevät Jumala ja ei-kukaan

jättiläiset hyvästelevät kaupungit

ahtaiksi ovat käyneet taivaat

syvyydessä avautuvat tiet ja sen katse

suljen silmäni, ettei minua nähtäisi

aikojen vedet nousevat vuorena unta vasten

Vaeltajat keskuudessamme

vaeltajia on keskuudessamme

heidän sielunsa ovat pelottomia

he eivät epäröi määränpäätään tai lähtöään

eivät myöskään rakastaessaan tai särkiessään sydämiä

mutta vain välttämättömyyden tähden

he tietävät että se mikä särkyi

tulee ehjäksi jälleen

vaikkakaan ei ilman halkeamia

jotka pohjaan saakka haljennut maa

muistaa ihollaan aina

tiedät vaeltajan kulkeneen ohitsesi

kun koet merkillisen tuulen täysin tyynellä säällä

kuin äkkiä olisit käsittämättömän onnellinen

etkä saattaisi lakata itkemästä

kuin koko entinen maailmasi olisi

vierähtänyt äkkiä outoon asentoon

ohimeno tuntuu kuin kosketukselta

jonka et toivoisi koskaan sammuvan

valona jonka merkityksen

 äkkiä ymmärrät

Tämän voi ymmärtää vain joku toinen

sinä kerroit että parhaatkin bileet

on tyhjyys valepuvussa

ja että mieluummin potkaiset sitä naamaan

kuin kestät feikkihymyä kuun pimeältä puolelta

siitä tuskasta yritin saada aina kiinni

mutta me emme puhuneet samaa kieltä

ei toivo ole höyhenpukuinen sävel sielun-oksallaan

vaan bommattu tagi sivukujalla

ympärillään niin syvää yötä

ettei sen pimeyttä pysty käsittämään

sinun sisälläsi on jotakin todella särkynyttä ja kipeää

sielussasi on lakkaamatta läpivuotavia saumoja

joista valo pisaroi pois

niin kuin vesi lämpimien kämmenten lomasta tyhjyyteen

ja minä levitän siipeni
suojelevaan kouristukseen

tyhjenevän lähteen ylle

jo geeneissämme on koodattuna

 väkivaltaisen syntymän muisto

 joka työntää ihmisen maailmakaikkeuden radalle

ja se mikä geeneissämme on tuntematonta

ei olekaan tuntematonta

vaan varjosirpaleita maailmojen mustista aukoista

muistoja alkuräjähdyksen alkutuskasta

linnunratojen maidonpehmeässä mykässä tähtivalossa

- sen ääni tulee meistä

mittaamattomasta syvyydestä

kuin olisimme kaikkeuden aukiviilletty suu

Tunnenko varjonimeni

käännän lukulamppuani uudestaan

nähdäkseni syvimpään hämärään

se varjo joka aina pakenee

silmäkulmassani kauemmaksi

näkyy selvimmin

kun katson sisäänpäin

siellä minun katseeni takana

on toinen katse

joka katselee varjoista minua

minun silmin tätä tilaa

katsoo vaiti syvältä varjosta

vain puoliksi tuttuja esineitä

kuin etsien niille varjonimeä

ja sitä valoa olohuoneessani

joka langettaa sisälleni valosillan 
yön tulla pois

Näinkin voi mitata aikaa

pistä sormesi ranteelle ja laske riittävän kauan - 

asiat ja päivät kulkevat ohitse

ja niissä on jonkinlainen järjestys

jos niiden antaisi järjestyä itsestään

niin kuin järjestyvät muurahaiskeot, kaupungit,

huoneeseen laskeutuva tomu, vesi valtameren sylissä

vaikka et ole juuri tässä

vierelläsi kulkee silti tie jotakin kohti ja jostakin pois

vaikka et sitä kulje

tai vaikka kulkisitkin

aurinko vierittää kuuta ja kuu aurinkoa

edellään, jäljessään

ja kaikista linnunradoista tyhjät tiet johtavat saman kaikkeuden reunaan

kerran tunsin jotakin

kerran en tuntenut mitään

niin kuin aalto sukeltaa aallon alle

kaikki pintaan noussut taas vajoaa

syvyydenkin latvat kohoavat kohti taivasta

ja taivaat kääntyvät pimeään

- ja sinun veresi vei sinut kolme kertaa

itsesi lävitse kokonaan

Ainoa merkityksellinen oppitunti

tein harpin kärjellä viiltoja arkkiin

- runoja - 

viillot olivat geometrisen täsmällisesti suoria, repaleisetkin

mutta elämäni ei koskaan asettunut haluttuun kulmaan

ahdistuneissa käsissä pyöritelty koevastaus

ei koskaan tullut valmiiksi eikä oikein;

tuossa, tuossa on sinun tulevaisuutesi

sanoi opettaja ja näytti

marginaaliin kirjoitettuja tähtiä

Omistettu välimerkeille

juuri tässä (    ) on se sama hiljaisuus

ja hengenveto kuin puolipisteessä ja ajatusviivassa

älä ylitä sitä varomattomasti

älä hengitä itsekään

kuulet kuinka merkitykset rakentuvat

niin kuin lapselle satu

kissankellon helähdys

Ole ystävällinen itsellesi

sinun poissaolosi loi surulle ääriviivat

nyt tiedän, minkä muotoinen se on

juttelen itsekseni kahvipöydän ääressä

mutta ääneni ei ole minulle tuttu

siinä on kynnet ja viiltävää jäämurskaa

se rakentaa vallihautaa hiljaisuuteni ympärille

ole ystävällinen itsellesi

sillä itsesyytökset ovat

terävämpiä kuin timantit

ja sielu hauraampi kuin lasi

jota kätesi kannattelee

Vaikka ei kutsuttaisi

Pienet saalistajalinnut katsovat

työhuoneeni ikkunan takaa

mustat naamiot kasvoillaan

asennoissaan pöyhkeiden keltaisten

eloonjääjien välinpitämätön, keveä terävyys

ne ovat kuin huutomerkkejä vasten tammikuun

armotonta valoa

kun aamulla kuulen niiden kyselevän sirkutuksen

minä tunnistan tyhjässä kohdassani

sen ilon, jonka metelöivä ystävä

tuo tullessaan, hän joka ei koskaan kysy

saako tulla

vaan tulee, aina luojan kiitos tulee

Ketä kuvajainen katsoo?

minä kutsuin sinut juhliin ja sinä tulit

kaikissa kevään puissa oli tuulessa hilpeästi liehuvia viirejä

ja maassa omenapuiden heleitä kukkia ja aamu

valui pilvistä kirkkaana ja tuulenpainoisena

kun tuli ilta, maa äkkiä kuin käännähti kyljellään         

leikin riemu vierähti ymmällään pimeään

tuuli lakaisi teekutsujen jäljet pois           

kaikki hauras särkyi lopullisesti               

ja alussa helissyt viaton nauru muuttui

kirotuksi vuorilla sieluaan etsiväksi kaiuksi

leiki ja tanssi, sanottiin

ja pinnan alla katsoivat kuitenkin

onnellisten lupausten kivettyneet kuvajaiset

ja kiveen kätkeytyi kevät, sen sydämeen

ja veden kalvolla oli silmissään lupaus:

tästä menet kerran vielä syvemmälle

Sainko maiseman tajun syntymälahjana?

minun maisemani on tämä, lakeuden yllä julma kuu

jossa toisinaan taivas ja maa ovat niin liki toisiaan

että se lyö ihmisen kumaraan

jo kauan ennen bussipysäkille pääsyä

ja kun maisemassa ei liiku mikään - ei tuuli, ei linnut - 

mieli kokeilee outoina liikkuvia todellisuuksia

tammikuisen auringon sulan oranssin loiskahdus

saa joskus pellot lainehtimaan

horisonttiin avartuvien reunojen ylitse

kuin kuvana väärästä väreilevästä kangastuksesta

kuumasta tuulesta, joka pyyhkii ikiaikaisia hiekkaerämaita

sielläkin joku herää aamulla

haistelee ehkä tuulta, joko tänään tuoksuisi sadetta enteilevä

muukalaisen tuoksu, jonka tunnistaa geeneissään

vaikka sitä ei ole koskaan itse kokenut

näkyvätkö vesiruukun yllä samat, uniset silmät?

vievätkö äidit lapsensa lähelle sydäntään samoin

ennen matkalle saattamista?

murtuvatko sielläkin mielet samoihin salattuihin kyyneliin?

sijataanko vuode ennen kuin aamu liikahtaa päiväksi?

lähdetäänkö samoin matkalle

ja samoin takaisin, kun päivä on liukunut ohi,

kantapäillä päivän tomu?

sama kuuko sielläkin nousee ja samat tähdet?

kylmätkö vai lämpimät?

sama puuton horisonttiko sielläkin kaartuu kaiken reunoille?

sama taivasko meitä hengittää?

Toisia aamuja varten

talitiainen kutoo laululleen koria

säveleen sopivaksi

aurinko alkaa laskostaa lumen silkkiä

hellävaraisesti

niin kuin lämmintä huopaa lasketaan hauraan vanhuksen lantiolle

maan muotoiseksi

ettei se säikähtäisi tulevaa poismenoaan

oksa liikahtaa hieman

aamun ikkunoita vasten

minä olen pehmeä liike tuulen poskella

ja minä olen katkeava oksa

sitten kun se murtuu

- se, jolle tuulen taakka

on liian raskas -

jos en kuitenkaan ehdi kasvaa

taakkani muotoiseksi

Hiljaisuuden virrassa vieras yksinäisyys

istun lempipaikassani lempikahvilani

reunapöydän ääressä

kuten monesti ennenkin

kirjoitan paljon ja katselen

tiskiltä pöytään ja pöydistä pois kulkevia ihmisiä

ja joskus hetki saa minut kiinni

minä katson kuin kaukaa

ja hiljaisuuden virrassa on vieras yksinäisyys

rivien välit ovat äkkiä täynnä syvyyden kaikuja

eikä ole merkitystä sillä

kirjoitanko tyhjät rivit täysiksi

näissä sanoissa on kaikkien runoilijoiden ääni

tässä tyhjyydessä on kaikkien yksinäisten äänten kaiku

tämä tuska on kaikkien yhteinen

mutta silti en voi ottaa sitä sinulta pois

eikä kukaan voi ottaa sitä minulta pois

mutta voin tehdä tästä laulun

päästän sen sitten irti

se on kutsu

ja se elää vain vapaana

kun yksinäisyys on kaikkein kipeintä

voi kulkea ja etsiä kaltaistaan koskaan kohtaamatta

sillä jos se on sinussakin

- kuten minussa - 

se on kuitenkin erilaista

Lähimmäisen kuva

minä ymmärsin näin

ja luultavasti ymmärsin väärin

kun ne eivät olleet sanoja vaan kaikkea sellaista

mitä ei myöhemmin saa enää kiinni

minä kyllä olisin rakastanut sinua

mutta sinä olit niin vaikea

sinä vaadit silloin

kuin en itsekään jaksanut

etkä vaatinut enää

kun olisin vastannut

ja aina sinun silmäsi olivat

kuin ovi epämiellyttäviin huoneisiin

en saanut taivutettua itseäni sinun muotoosi

jos enemmän olisin taipunut

olisin katkennut, taisin katketakin

ja se riisui minulta ihon

enkä koskaan oikein ole saanut

puettua takaisin sitä

pukua, joka on sen muotoinen

kuin minun olisi pitänyt olla

hieman ihmetellen aina katselen

ja mietin, mikä on lähimmäisen kuva

se joka on minua lähinnä

vai se, joka minunkin pitäisi olla?

Minkä hintaisia ovat unelmat?

sain palan taivasta 

kaupungin kattojen yltä

Mustanmeren pohjassa

lepää antiikinaikainen kauppalaiva

tällä tavalla ajateltuna

aika tuntuu aina vain keveämmmältä kantaa

katselen lumihiutaleiden 

magneettista leikkiä siinä ohuessa kerroksessa

joka erottaa kaupungin kutsuvat, pehmeät valot

taivaan kaukaisista aukoista

jotka työntävät valon matkalle ikuisuuteen

lumi leikkii itsensä takaisin

höyhenenkeveisiin pilviin

enkä tiedä

missä olet, lapseni

Poikkeuksellisen vaikea sietää

minun on pakko kirjoittaa kaikki tämä ensin ulos

niin kuin lapioidaan hiiltä loputtomiin nieluihin

en haluaisi juuri nyt olla tässä

haluaisin olla perillä, en puolivälissä kaikkea ahdasta

en siedä näitä latteuksia, syntymäkipu pitkästyttää

on vain hyväksyttävä

väärin pysäköidyt autot

vihaisten vuorovesien rannalle viskomat korret

ymmärtämättömin silmin katsottu taide, kauniskin

ei ole siistejä alkuja, on vain loputonta sekasotkun reunaa

kivuliaasti minun on siirrettävä itseni pois

itseni tieltä

Opettaisipa joku edes tämän

ehkä tärkeintä, mitä lapselle voisi opettaa

olisi kaatumisen taito: ihan pieni lapsi sen osaakin

mutta syntymätaito katoaa

ei tarvitsisi aikuisten kirjoittaa toisilleen

niin monta opasta jaloilleen nousemisesta

ei koskaan pitäisi kehottaa juoksevaa lasta varomaan kaatumista

vaan kaatumaan taitavasti

oikealle, vasemmalle

tarvittaessa eteen- ja taaksepäin

pehmeästi, liukuen, pyörähtäen, syöksyen, iloisesti

ja miksei kivuliaastikin

mutta ehkä vielä enemmän sitä

miten kaadutaan sisäänpäin

ja saadaan silti itsestä kiinni

ja ulospäinkin niin

että etsittäisiin ensin syli, johon kaadutaan

ja kaatumisesta; onko se edes huono asento?

siitä näkee ehkä mullat silmillään

mutta hyvällä onnella taivaankin

ja kysyy keneltä vain, kaikki ovat kaatuneet

vaikka eivät koskaan haluaisi

ja ehkä uudelleen ylösnousua merkittävämpää

olisikin valmistautua aina seuraavaan kaatumiseen

sillä se on liikkeellä olemisen 

ainoa varmuus