Hiljaisuuden virrassa vieras yksinäisyys

istun lempipaikassani lempikahvilani

reunapöydän ääressä

kuten monesti ennenkin

kirjoitan paljon ja katselen

tiskiltä pöytään ja pöydistä pois kulkevia ihmisiä

ja joskus hetki saa minut kiinni

minä katson kuin kaukaa

ja hiljaisuuden virrassa on vieras yksinäisyys

rivien välit ovat äkkiä täynnä syvyyden kaikuja

eikä ole merkitystä sillä

kirjoitanko tyhjät rivit täysiksi

näissä sanoissa on kaikkien runoilijoiden ääni

tässä tyhjyydessä on kaikkien yksinäisten äänten kaiku

tämä tuska on kaikkien yhteinen

mutta silti en voi ottaa sitä sinulta pois

eikä kukaan voi ottaa sitä minulta pois

mutta voin tehdä tästä laulun

päästän sen sitten irti

se on kutsu

ja se elää vain vapaana

kun yksinäisyys on kaikkein kipeintä

voi kulkea ja etsiä kaltaistaan koskaan kohtaamatta

sillä jos se on sinussakin

- kuten minussa - 

se on kuitenkin erilaista

Lähimmäisen kuva

minä ymmärsin näin

ja luultavasti ymmärsin väärin

kun ne eivät olleet sanoja vaan kaikkea sellaista

mitä ei myöhemmin saa enää kiinni

minä kyllä olisin rakastanut sinua

mutta sinä olit niin vaikea

sinä vaadit silloin

kuin en itsekään jaksanut

etkä vaatinut enää

kun olisin vastannut

ja aina sinun silmäsi olivat

kuin ovi epämiellyttäviin huoneisiin

en saanut taivutettua itseäni sinun muotoosi

jos enemmän olisin taipunut

olisin katkennut, taisin katketakin

ja se riisui minulta ihon

enkä koskaan oikein ole saanut

puettua takaisin sitä

pukua, joka on sen muotoinen

kuin minun olisi pitänyt olla

hieman ihmetellen aina katselen

ja mietin, mikä on lähimmäisen kuva

se joka on minua lähinnä

vai se, joka minunkin pitäisi olla?

Minkä hintaisia ovat unelmat?

sain palan taivasta 

kaupungin kattojen yltä

Mustanmeren pohjassa

lepää antiikinaikainen kauppalaiva

tällä tavalla ajateltuna

aika tuntuu aina vain keveämmmältä kantaa

katselen lumihiutaleiden 

magneettista leikkiä siinä ohuessa kerroksessa

joka erottaa kaupungin kutsuvat, pehmeät valot

taivaan kaukaisista aukoista

jotka työntävät valon matkalle ikuisuuteen

lumi leikkii itsensä takaisin

höyhenenkeveisiin pilviin

enkä tiedä

missä olet, lapseni

Poikkeuksellisen vaikea sietää

minun on pakko kirjoittaa kaikki tämä ensin ulos

niin kuin lapioidaan hiiltä loputtomiin nieluihin

en haluaisi juuri nyt olla tässä

haluaisin olla perillä, en puolivälissä kaikkea ahdasta

en siedä näitä latteuksia, syntymäkipu pitkästyttää

on vain hyväksyttävä

väärin pysäköidyt autot

vihaisten vuorovesien rannalle viskomat korret

ymmärtämättömin silmin katsottu taide, kauniskin

ei ole siistejä alkuja, on vain loputonta sekasotkun reunaa

kivuliaasti minun on siirrettävä itseni pois

itseni tieltä

Opettaisipa joku edes tämän

ehkä tärkeintä, mitä lapselle voisi opettaa

olisi kaatumisen taito: ihan pieni lapsi sen osaakin

mutta syntymätaito katoaa

ei tarvitsisi aikuisten kirjoittaa toisilleen

niin monta opasta jaloilleen nousemisesta

ei koskaan pitäisi kehottaa juoksevaa lasta varomaan kaatumista

vaan kaatumaan taitavasti

oikealle, vasemmalle

tarvittaessa eteen- ja taaksepäin

pehmeästi, liukuen, pyörähtäen, syöksyen, iloisesti

ja miksei kivuliaastikin

mutta ehkä vielä enemmän sitä

miten kaadutaan sisäänpäin

ja saadaan silti itsestä kiinni

ja ulospäinkin niin

että etsittäisiin ensin syli, johon kaadutaan

ja kaatumisesta; onko se edes huono asento?

siitä näkee ehkä mullat silmillään

mutta hyvällä onnella taivaankin

ja kysyy keneltä vain, kaikki ovat kaatuneet

vaikka eivät koskaan haluaisi

ja ehkä uudelleen ylösnousua merkittävämpää

olisikin valmistautua aina seuraavaan kaatumiseen

sillä se on liikkeellä olemisen 

ainoa varmuus

Runo ei ole koskaan viaton

näin paperilla sanan

sanan, sanan - aika keveästi silmä seurasi

kuten pieni kivi irtoaa jyrkänteen reunalta ensin hilpeästi

äkkiä hautautuvatkin

kokonaiset maailmat kaatuvien vuorien alle

niin vierähdin minäkin sanojen mukana

 virtaavaan vuorenrinteeseen

ja kun lakkasin lukemasta

kuulin sen jylyn vielä pitkään

Miten koskettaa häntä, jota ei koskaan ollutkaan

minussa liikahtaa aina jokin merkillinen 

kun astun tarinoiden huoneisiin

en tiedä, miksi se on toisinaan kivuliasta

kaikki loputtomat pylväsholvit

avautuvat yhtä aikaa sekä syvyys- että korkeussuunnassa

ja kaikki tarinat elävät siinä tilassa

yhtä aikaa hauraina läpikuultavina kerroksina

silloin kun tarinat olivat vielä pieniä

ja ikään kuin viattomasti itseensä sulkeutuvia

niihin oli helppo mennä ja niistä tulla pois ja unohtaa

en tiedä, milloin aloin kulkea tarinoihin

kuin toinen toisiinsa avautuviin maailmoihin

enkä muista, että olisin

ymmärtänyt pelätä sitä

sillä kaikki mikä on koskaan kerrottu

onkin toisiinsa avautuvien huoneiden loputon palatsi

eikä tarinaa voi oikeastaan enää koskaan

 aloittaa alusta eikä lopettaa

sen kerrokset avautuvat saman tien sekä taakse- että eteenpäin

minä antaudun virran vietäväksi

mutta samalla lävitseni virrataan

ja siinä virrassa sinä, joka elit

tuhat vuotta sitten

kosketat minua

vaikka juuri sinä et koskaan elänytkään

enkä siinä maailmassa

- todella -

minäkään

Hyvä uutinen

astuu metelöimättä huoneeseen

ei ota yhtään turhaa askelta

kiertää vähäeleisesti huoneen nurkasta nurkkaan

valitsee pehmeimmän tuolin, istahtaa, huokaisee

katsoo niin rakastavalla katseella

että se tekee yhtäkkiä huoneeseen

rannattoman valtameren täynnä valoa

Suru rakentaa sisälleni uutta maata

minä joka suren

olen kylläkin kaikista onnekkain

sain vapaan maan ja velvollisuuden oppia

ja vaikka kaikki menneessäni ei ollut niin onnellista tai lämmintä

kuin lapsi ansaitsisi

 se oli silti enemmän kuin hänellä

 joka syntyy vankeuteen tai keskelle kuolemaa

se mitä suren, on itsekästä

hukattua elämää ja mahdollisuuksia

niitä joita odotin itsestäänselvyytenä

ja jotka olivat kuin loukkaus, kun en niitä saanutkaan

se mitä suren

on kaikkien äitien surua

jotka joutuvat luopumaan lapsestaan

siitä jonka tuska vie

siitäkin, jonka luovuttaa elämään omaa hyvää elämää

se mitä suren

on suruista suurinta, kaikkein yksityisintä ja kaikista yhteisintä             

vaikka aika tikittää juuri nyt ohitse

kuin sydämen kipua mittaava kaikuluotain

toivoisin sen mittaavan enemmänkin kaikkea sitä hyvää

minkä sain, eikä sitä tyhjää

jonka vain tällä hetkellä näen

kun suostuu kipuun

se alkaakin kannatella

se mikä oli outoa ja kestämätöntä

piti ymmärtää kartaksi 

uuteen maahan

          

Luopumisesta

pidin aina elämää kädestä

ikään kuin se olisi ystäväni

joka opetti minua kävelemään

ja sitten juoksemaan, tanssimaan

luottamaan rotkon yli vievän köyden lujuuteen

nojaamaan tuuleen

mutta se olikin peili

silmä joka katsoi kaukaa

lupaus joka oli kuin kangastus

ja käsi joka päästi irti

ei ollutkaan lämmin ja elävä

vaan kuilu joka kadotti

johon kadotin kaikki ajatuslapseni

ja lapseni joille opetin myös

että on tie, on polku, on kyltit joihin luottaa

luopumisen väri on valkeaa kipua

on suunnattoman vaikea antaa pois jotakin

jonka luuli omistavansa

 sen antaa pois

vasta kun se repii hajalle, ja on käsittämätöntä

että tilalle tulee jotakin, jonka nimeä ei edes tiedä

vaikka se ei ole sitä mitä luuli

tai oikeastaan edes sitä, minkä uneksi

se mikä on totta

on aina erilaista kuin se

minkä halusi

Mihin ihminen kasvaa lähtiessään

pidätän yksinoikeuden niihin maihin joilla lapsena vaelsin

jotka itse rakensin, rakennuspuina loputon ihmetys ja

unikalliot jotka kasvoivat itsekseen

maailma oli täynnä rohkeaa ja hieman uskaliasta tuulta ja

kuulla hymykuopat molemmissa poskissaan

minä tiesin aina sinun nimesi

vaikken osannut vielä edes kaivata

kukaan ei joutunut kyyristymään, ei edes ruoho jalkojeni alla

ei päivä yön kasvojen edessä

minä katson rakkaudella häntä, joka juoksee aina hieman edelläni

näen kapean selän ja yöksi sulautuvat hulmuavat hiukset

häntä, joka ei tiedä juoksevansa koko ajan pois etsiessään salaisuuksia

tietämättä myöskään, että joutuisi kerran kantamaan niistä kaikki

päivien kirkkaus, kukkivien poskien kirsikkanukka

mihin kaikki heleä vierähtää, kun kerran kasvamme pois?

Paikallisia alkuja

jos elämäni on hetkittäin

läpitunkemattoman pimeää ainetta

minä muutan sen

aineeksi josta valo puuttuu

ja siihen voi aurinko alkaa taas rakentaa

pieniä hauraita pilareita alhaalta ylös

katson totuutta niin läheltä kuin uskallan

katson peiliin

kasvoni ovat toisinaan epätoivon sulaa hopeaa

sen pinnalla

ja silloin

kuva valahtaa lähteeksi ja vedeksi

ja se riittää minulle

aamutuuli joka kutsuu

yksi reunoiltaan lainehtiva lämmin päivä

murhekin kannattelee, vaikka haavoitetusti

ja huomaan

ei ole naisen tapaa ymmärtää, ei miehen, lapsen

vain kaikkein hauraimpien, kaikkein alimpaa aloittavien

Armelias negatiivi

kotikaupunkini kaduilla tammikuussa on vain kaksi väriä

mustissa takeissaan kulkevat ihmiset irtoavat kehyksistään

kuin varjot vasten valkeita katuja, se on kuin luonnonlaki

kun kesäaurinko katoaa, katoavat kaikki värit

ja kun sataa lunta, sataa lunta

vain varjoja hiljaisilla kaduilla

ovat kaikki kulkijat

ja yhtä unelta kuin lapsuuden tarinat

tuntuvat valkeiden laivojen salaperäiset määränpäät

ja villit, vaaralliset vedet, joissa kesä ui ikuisesti

en minä sitä kaipaa, vain vähän terävämpiä kulmia

jokapäiväiseen elämään

se mikä on maasta tullut täällä tuuleen katoaa

ja siinä on jotakin vastaansanomatonta eleganssia

lämpö on elämän varsinainen alkuedellytys

mutta musta ja valkoinen hienostuneisuuden

Anna minulle, en pyydä paljon

Anna jokapäiväinen valkeiden tyynien hetkien leipä

karkota aaveet ja kaikki sidotut unelmat kahleissaan

anna minulle voimaa olla niin kuin varjoni,

joka ei kavahda viereltäni kirkkaintakaan keskipäivää

anna minun joka aamu herätä niin kuin mielettömien vuorten juurelta

joille kapuaminen on sama kuin heittäytyminen vapaapudotuksen riemuun

anna tuli lamppuihin, jotka syttyvät ja sammuvat

kuin hengittäisivät hulmuavaa toivoa

anna ilo portaaseeni, ovenpieliini

ja kaikkialle keveiden askelten kaiku

anna yhden sanan olla kuin lumotun tarinan alku

kaipaamattomia, syviä ja kuiluttomia unia

ja vaikka joutuisin itkemään luopumisen tuskaa,

olisi se silti enemmän kuin ikävystyminen

tai hiljainen kuolema uskaltamattomien asioiden äärellä

Rivien väliin on kirjoitettu outo kieli

uskoin sanojen voimaan,

siihen että meillä ei ole muuta siltaa

toistemme luokse silloin, kun hiljaisuus

olisi paljon haavoittavampaa

uskoin että osaisin selittää sen, mitä tunnen

ja kuinka se minulle merkitsee

sanat ovat käsi, jonka ojennan,

kun annan jotakin tai pyydän

tai kosketan kääntynyttä selkää,

kulmikasta mieltä joka väärinymmärtää

ja kun sanoilla voi olla se voima, se voi myös haavoittaa

se voi olla kuin käsi joka läimäisee ja selkä joka loittonee

sanojen ohitse kulkee puheen tarkoitus

jos sanat eivät tarkoita enää mitään

enkä osaisi sitä kieltä, jolla läheisyyttä vaalitaan

pyydetään anteeksi tai rakastetaan

Alkumetsä sisälläni

on paikka, jossa voin kantaa hauraaksi käynyttä

särkynyttä astiaa

reunoiltaan ylitulvivaa väärään paikkaan lainehtinutta

kutsumatonta vuorovettä

myrkynvihreää maasta jotenkin lihaksi tullutta tuskaa

tuulenpesistään karannutta kaaosta, jonka myrskytuuli

kuljettaa mieleni kuuttomina ja mustina aukeaville tasangoille

metamorfoosin alku

se mitä toivon on varovasti toivottu

kuin seitille laskeutuva kastepisara tai tuulenpesiä

varovasti siivoava etelätuuli, sellaisen vienon laulun

kanssa voisi tulla metsään ja toivoa näkevänsä

valossa tanssivat taruolennot, katoavat elotulet

se paikka, jossa aina kuljen

on muinaisempi kuin iäisyys, se minkä sieltä saan

on aina sama; kieppuvat lehdet niin keveästi jaloissani

metsässä on iäti sama lohdullinen käsikirjoitus ja rytmi

se ei välitä lävitseen kulkevista kohtaloista

kylmäkiskoisista askelista pitkospuilla

kulkijoista jotka kantavat taakkojaan ja pudottavat ne

vaarallisiksi lähteensilmiksi 

muodonmuutoksen alkukohtaa ei voi tunnistaa

ja kun siellä kulkee riittävän usein, se alkaa

kulkea mukana kaikkialle, se alkaa kasvaa minussa

kuin omenansiemenen nielleenä sisälläni kasvaa omenapuu

kun kuljen kaupunkini avarilla kaduilla

metsä humisee lohtua sisälläni, seisovat vedet virtaavat taas

se mitä tuhoamme, alkaa kasvaa myrkyllisenä sisällämme

sen minkä jätämme rauhaan, alkaa parantaa

se mihin linnut palatessaan aina voivat rakentaa pesänä uudelleen

on minussa 

ne laulavat ikuista pesänrakentamislauluaan sisälläni