keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Elossa kertoakseen

oma ääni on opeteltava
on puhuttava rohkeasti ensin yksin
sanottava sanoja, joita joku muukin
on sanonut kerran

omaa puhettaan kuuntelee aluksi oudoksuen ja häpeillen
ne toiset äänet puhuvat ikään kuin tutusti keskenään
olen kuulevinani ylenkatsetta
ja vihellystä hätkähtää – terävää –
äänihän se on sekin

ja aluksi tuntuu kuin olisi
todella paha olo vaikka puhuisi vain
kukista ja jättitammista sanoin
joilla äiti koskettaa nukkuvaa lastaan

ääni alkaa muistuttaa jotakin
jonka joku on joskus lahjoittanut
rakkaalleen kuin täysikuun

sanat, syksyn lehdet, laakson savu
vuorilta laskeutuva valo loputtoman pimeän ylle
merkitysten toiselle puolelle



tiistai 18. joulukuuta 2018

Jättiläiset kulkevat


maalaan pimeän kuvan
yönmustan sykkeen lävitse virtaa
kaupungin suoni
punaiset ja valkoiset valot
puhkovat sattumanvaraisesti  yön kantta

lämpimänhehkuisen sateen sihinä
matkalla alas
kuin kädet silittäisivät silkkiä
kuvassa on liike mutta ei aikaa

suljen silmäni, siihen avautuu tie
puut nousevat molemmin puolin
valo humisee omalakista lauluaan
yönvihreän veden lävitse

ilta kävelee verkkaan maiden viertä
maa keinahtelee kohti pimeää
nimettömien ovien salamyhkäiset rävähtämättömät silmät
katselevat vaiti
kun ohitse kävelevät Jumala ja ei-kukaan

jättiläiset hyvästelevät kaupungit
ahtaiksi ovat käyneet taivaat
syvyydessä avautuvat tiet ja sen katse
suljen silmäni, ettei minua nähtäisi
aikojen vedet nousevat vuorena unta vasten


maanantai 17. joulukuuta 2018

Vaeltajat keskuudessamme


vaeltajia on keskuudessamme
heidän sielunsa ovat pelottomia
he eivät epäröi määränpäätään tai lähtöään
eivät myöskään rakastaessaan tai särkiessään sydämiä
mutta vain välttämättömyyden tähden

he tietävät että se mikä särkyi
tulee ehjäksi jälleen
vaikkakaan ei ilman halkeamia
jotka pohjaan saakka haljennut maa
muistaa ihollaan aina

tiedät vaeltajan kulkeneen ohitsesi
kun koet merkillisen tuulen täysin tyynellä säällä
kuin äkkiä olisit käsittämättömän onnellinen
etkä saattaisi lakata itkemästä
kuin koko entinen maailmasi olisi
vierähtänyt äkkiä outoon asentoon

ohimeno tuntuu kuin kosketukselta
jonka et toivoisi koskaan sammuvan
valona jonka merkityksen
 äkkiä ymmärrät




sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Tämän voi ymmärtää vain joku toinen


sinä kerroit että parhaatkin bileet
on tyhjyys valepuvussa
ja että mieluummin potkaiset sitä naamaan
kuin kestät feikkihymyä kuun pimeältä puolelta

siitä tuskasta yritin saada aina kiinni
mutta me emme puhuneet samaa kieltä
ei toivo ole höyhenpukuinen sävel sielun-oksallaan
vaan bommattu tagi sivukujalla
ympärillään niin syvää yötä
ettei sen pimeyttä pysty käsittämään

sinun sisälläsi on jotakin todella särkynyttä ja kipeää
sielussasi on lakkaamatta läpivuotavia saumoja
joista valo pisaroi pois
niin kuin vesi lämpimien kämmenten lomasta tyhjyyteen
ja minä levitän siipeni
suojelevaan kouristukseen
tyhjenevän lähteen ylle



jo geeneissämme on koodattuna
 väkivaltaisen syntymän muisto
 joka työntää ihmisen maailmakaikkeuden radalle
ja se mikä geeneissämme on tuntematonta
ei olekaan tuntematonta
vaan varjosirpaleita maailmojen mustista aukoista

muistoja alkuräjähdyksen alkutuskasta
linnunratojen maidonpehmeässä mykässä tähtivalossa
- sen ääni tulee meistä
mittaamattomasta syvyydestä
kuin olisimme kaikkeuden aukiviilletty suu


lauantai 15. joulukuuta 2018

Tunnenko varjonimeni

käännän lukulamppuani uudestaan
nähdäkseni syvimpään hämärään

se varjo joka aina pakenee
silmäkulmassani kauemmaksi
näkyy selvimmin
kun katson sisäänpäin

siellä minun katseeni takana
on toinen katse
joka katselee varjoista minua
minun silmin tätä tilaa

katsoo vaiti syvältä varjosta
vain puoliksi tuttuja esineitä
kuin etsien niille varjonimeä
ja sitä valoa olohuoneessani
joka langettaa sisälleni valosillan 
yön tulla pois


perjantai 14. joulukuuta 2018

Näinkin voi mitata aikaa

pistä sormesi ranteelle ja laske riittävän kauan - 

asiat ja päivät kulkevat ohitse
ja niissä on jonkinlainen järjestys
jos niiden antaisi järjestyä itsestään
niin kuin järjestyvät muurahaiskeot, kaupungit,
huoneeseen laskeutuva tomu, vesi valtameren sylissä

vaikka et ole juuri tässä
vierelläsi kulkee silti tie jotakin kohti ja jostakin pois
vaikka et sitä kulje
tai vaikka kulkisitkin

aurinko vierittää kuuta ja kuu aurinkoa
edellään, jäljessään
ja kaikista linnunradoista tyhjät tiet johtavat saman kaikkeuden reunaan

kerran tunsin jotakin
kerran en tuntenut mitään

niin kuin aalto sukeltaa aallon alle
kaikki pintaan noussut taas vajoaa
syvyydenkin latvat kohoavat kohti taivasta
ja taivaat kääntyvät pimeään

- ja sinun veresi vei sinut kolme kertaa
itsesi lävitse kokonaan


torstai 13. joulukuuta 2018

Ainoa merkityksellinen oppitunti


tein harpin kärjellä viiltoja arkkiin
- runoja - 
viillot olivat geometrisen täsmällisesti suoria, repaleisetkin
mutta elämäni ei koskaan asettunut haluttuun kulmaan

ahdistuneissa käsissä pyöritelty koevastaus
ei koskaan tullut valmiiksi eikä oikein;

tuossa, tuossa on sinun tulevaisuutesi
sanoi opettaja ja näytti
marginaaliin kirjoitettuja tähtiä


keskiviikko 12. joulukuuta 2018

Omistettu välimerkeille


juuri tässä (    ) on se sama hiljaisuus
ja hengenveto kuin puolipisteessä ja ajatusviivassa

älä ylitä sitä varomattomasti
älä hengitä itsekään

kuulet kuinka merkitykset rakentuvat
niin kuin lapselle satu
kissankellon helähdys


Ole ystävällinen itsellesi


sinun poissaolosi loi surulle ääriviivat
nyt tiedän, minkä muotoinen se on

juttelen itsekseni kahvipöydän ääressä
mutta ääneni ei ole minulle tuttu
siinä on kynnet ja viiltävää jäämurskaa
se rakentaa vallihautaa hiljaisuuteni ympärille

ole ystävällinen itsellesi
sillä itsesyytökset ovat
terävämpiä kuin timantit
ja sielu hauraampi kuin lasi
jota kätesi kannattelee

maanantai 10. joulukuuta 2018

Vaikka ei kutsuttaisi


Pienet saalistajalinnut katsovat
työhuoneeni ikkunan takaa
mustat naamiot kasvoillaan
asennoissaan pöyhkeiden keltaisten
eloonjääjien välinpitämätön, keveä terävyys
ne ovat kuin huutomerkkejä vasten tammikuun
armotonta valoa

kun aamulla kuulen niiden kyselevän sirkutuksen
minä tunnistan tyhjässä kohdassani
sen ilon, jonka metelöivä ystävä
tuo tullessaan, hän joka ei koskaan kysy
saako tulla
vaan tulee, aina luojan kiitos tulee


keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Ketä kuvajainen katsoo?

minä kutsuin sinut juhliin ja sinä tulit
kaikissa kevään puissa oli tuulessa hilpeästi liehuvia viirejä
ja maassa omenapuiden heleitä kukkia ja aamu
valui pilvistä kirkkaana ja tuulenpainoisena

kun tuli ilta, maa äkkiä kuin käännähti kyljellään         
leikin riemu vierähti ymmällään pimeään
tuuli lakaisi teekutsujen jäljet pois           
kaikki hauras särkyi lopullisesti               

ja alussa helissyt viaton nauru muuttui
kirotuksi vuorilla sieluaan etsiväksi kaiuksi


leiki ja tanssi, sanottiin
ja pinnan alla katsoivat kuitenkin
onnellisten lupausten kivettyneet kuvajaiset

ja kiveen kätkeytyi kevät, sen sydämeen
ja veden kalvolla oli silmissään lupaus:
tästä menet kerran vielä syvemmälle

Sainko maiseman tajun syntymälahjana?


minun maisemani on tämä, lakeuden yllä julma kuu
jossa toisinaan taivas ja maa ovat niin liki toisiaan
että se lyö ihmisen kumaraan
jo kauan ennen bussipysäkille pääsyä

ja kun maisemassa ei liiku mikään - ei tuuli, ei linnut - 
mieli kokeilee outoina liikkuvia todellisuuksia

tammikuisen auringon sulan oranssin loiskahdus
saa joskus pellot lainehtimaan
horisonttiin avartuvien reunojen ylitse
kuin kuvana väärästä väreilevästä kangastuksesta
kuumasta tuulesta, joka pyyhkii ikiaikaisia hiekkaerämaita


sielläkin joku herää aamulla
haistelee ehkä tuulta, joko tänään tuoksuisi sadetta enteilevä
muukalaisen tuoksu, jonka tunnistaa geeneissään
vaikka sitä ei ole koskaan itse kokenut

näkyvätkö vesiruukun yllä samat, uniset silmät?
vievätkö äidit lapsensa lähelle sydäntään samoin
ennen matkalle saattamista?

murtuvatko sielläkin mielet samoihin salattuihin kyyneliin?
sijataanko vuode ennen kuin aamu liikahtaa päiväksi?
lähdetäänkö samoin matkalle
ja samoin takaisin, kun päivä on liukunut ohi,
kantapäillä päivän tomu?

sama kuuko sielläkin nousee ja samat tähdet?
kylmätkö vai lämpimät?
sama puuton horisonttiko sielläkin kaartuu kaiken reunoille?
sama taivasko meitä hengittää?

Toisia aamuja varten





talitiainen kutoo laululleen koria
säveleen sopivaksi
aurinko alkaa laskostaa lumen silkkiä
hellävaraisesti
niin kuin lämmintä huopaa lasketaan hauraan vanhuksen lantiolle
maan muotoiseksi
ettei se säikähtäisi tulevaa poismenoaan

oksa liikahtaa hieman
aamun ikkunoita vasten
minä olen pehmeä liike tuulen poskella
ja minä olen katkeava oksa
sitten kun se murtuu
- se, jolle tuulen taakka
on liian raskas -
jos en kuitenkaan ehdi kasvaa
taakkani muotoiseksi



Kuuntele niitä, joille on annettu hiljaisuus

kuuntele niitä joille on annettu ääni ja niitä joille ei ole,  erityisesti niitä kuljet jokapäiväisiä teitäsi ja ne puhuvat toisi...