Nova- fantasiakirjoituskilpailussa 2003 ensimmäisen palkinnon saanutta tekstiäni on usein kysytty luettavaksi. Teksti on julkaistu Spin-lehdessä, mutta siitä ei ole nettiversiota, joten julkaisen tekstin alla. Tekstin ohessa on Pasi Karppasen luonnehdinta tekstistä, ja linkkinä on lopussa muutama haastattelu tekstiin liittyen.
Turun Science Fiction Seuran sivuilta löytyy tietoa kilpailusta johon teksti osallistui. Ensimmäisen sijan saanut teksti esitellään seuraavanlaisesti:
Turun Science Fiction Seuran sivuilta löytyy tietoa kilpailusta johon teksti osallistui. Ensimmäisen sijan saanut teksti esitellään seuraavanlaisesti:
Sielulinnut
Mystinen ja runollinen kuvaus Ruutista, joka hoitaa sielulintuja. Kaupungissa jokin on hullusti: tehdas on ollut hiljaa jo kaksi päivää. Novelli yhdistelee fantastisia ja scifistisiä elementtejä sujuvasti. Kirjoittaja raottaa salaperäisyyden verhoa vain välähdyksenomaisesti. Protagonistin ja lintujen suhdetta on kuvattu suorastaan kalevalaisesti.
Katariina Juntunen: Sielulinnut
(Spin 2/04, Pasi Karppanen)
Katariina Juntusen Sielulinnut voitti ensimmäisen sijan vuoden 2003 Nova-kisassa ja kirjoittajasta julkaistiin tuoreeltaan haastattelu Kosmoskynä 3/03:ssa. Spinin numerossa 2/04 lopulta julkaistiin itse novelli ja nähtiin, millaisin eväin kisan ensimmäinen palkinto tällä kertaa lunastettiin. Novahan on tavannut nostaa esille erityyppisiä novelleja ja kisan voittaneet tekstit ovat aika ajoin jakaneet mielipiteitä voimakkaastikin.
(Spin 2/04, Pasi Karppanen)
Katariina Juntusen Sielulinnut voitti ensimmäisen sijan vuoden 2003 Nova-kisassa ja kirjoittajasta julkaistiin tuoreeltaan haastattelu Kosmoskynä 3/03:ssa. Spinin numerossa 2/04 lopulta julkaistiin itse novelli ja nähtiin, millaisin eväin kisan ensimmäinen palkinto tällä kertaa lunastettiin. Novahan on tavannut nostaa esille erityyppisiä novelleja ja kisan voittaneet tekstit ovat aika ajoin jakaneet mielipiteitä voimakkaastikin.
Juntusen novellin tapahtumat sijoittuvat epämääräiseen, dystooppisen oloiseen lähitulevaisuuteen, suureen likaiseen kaupunkiin. Tarinan päähenkilö on Ruut, yksi kaupungin monista sielulintujen hoitajista. Enemmän kuin hoidokkeja, linnut ovat Ruutille ystäviä, joihin hänellä on läheinen suhde. Toisaalta linnuilla on myös elintärkeä rooli kaupungin hengissäpysymisen kannalta. Jos linnut kuolevat, kuolee kaupunkikin.
Juntusen novelli on mielenkiintoista, scifikuvaston fantasiaelementteihin yhdistävää "neuvosto-steampunkia". Nimetön kaupunki, johon tapahtumat sijoittuvat, on synkkä, saastunut ja ahdistava, rautaesiripun takaisen teollisuuskaupungin stereotyyppi. Tässä valossa myös tarinan allegoriset tasot näyttäytyvät selkeinä. Olennainen teema novellissa on hidas, sisältäpäin tapahtuva yhteiskunnan rapautuminen. Linnut puolestaan voi halutessaan nähdä vapauden vertauskuvana.
Vaikka kyseessä onkin kirjoittajansa ensimmäinen sf/f-lehtien sivuilla julkaistu teksti, ei Juntunen selvästikään ole tekstintuottajana aloittelija. Sielulinnut on hyvin kasassa pysyvä tarina, johon on erittäin vaikea puuttua parannusehdotuksin. Juntusen kieli on hallittua, kerronta hidasta, maalailevaa, jopa surumielistä. Mikä tärkeintä, toisin kuin kotimaiset sf/f-tekstit valitettavankin usein, jaksaa novelli kantaa loppuun asti. Loppu on runollinen, kaunis ja kokonaisuuteen erittäin hyvin sopiva.
Sielulinnut
Huhtikuussa kaikki suli silmissä,
nopeasti ja äänettömästi. Ruutin korviin äänettömyys oli silti kuin huminaa,
juoksevaa, solisevaa, litisevää ja loiskuvaa laulua pikemminkin kuin ääntä, jos
sitä vertasi normaaliin äänimaisemaan. Ruut käveli varastolta kotiinsa ja
katseli huolissaan ympärilleen. Lumi suli liian nopeasti. Kaikkialla valui
sohjoa ja vettä. Pilvet vapisivat alassuin ja oksensivat jäistä tihkua niin,
että pienet virrat joka puolelta yhdistyivät Tehtaankadun suuressa risteyksessä
jatkaen matkaansa yhtenä suurena kuohuna kohti jäistä merta.
Kaupungissa
jokin oli hullusti. Yösydänten loimuava palo oli himmennyt, kohiseva ja
jyrisevä jatkuva melu oli hiljennyt ensimmäisen kerran maaliskuun viimeisellä
viikolla muutamaksi vuorokaudeksi, jatkunut sitten epävarmempana joitakin
aikoja. Nyt tehdas oli ollut täysin äänetön jo kaksi päivää.
Yötaivas näkyi
ensimmäisen kerran sitten Ruutin lapsuuden. Aluksi näky oli ollut hänestä
kauhea. Tumman luumun värinen yötaivas oli työntynyt liki soikeita ikkunoita
kuin samea huopa, ja sen pyörteilyssä oli ollut jotakin niistä mielikuvista,
jotka Ruut liitti aina kuolevien lintujen sielunlähtöön. Sitten taivas oli
kirkastunut kuin yhdellä nopealla pyyhkäisyllä ja Ruut oli nähnyt taivaan
kirkkaat ja sykkivät aukot. Se oli ollut niin kaunis näky, että seuraavana
iltana Ruut oli tahallaan valvonut yli säädetyn ajan ja katsellut valoja kuin
unta.
Mutta
hiljaisuus oli pelottavaa, sillä sellaista hiljaisuutta Ruut ei muistanut
kuulleensa edes lapsena lastenlehdon kaukaisimmassa kolkassakaan. Tehdas oli
aina äänessä, se oli kaupungin sydän ja tahdistin, jonka mukaan kaikki toimi.
Ihmiset olivat
ymmällään, sillä aina jos jotain tapahtui, kansa tiesi siitä poikkeuksetta
ennen kuin johdon tiedotusvaunut kiertelivät kaduilla kuuluttamassa. Tehtaan
vaikenemisen syytä ei kukaan tiennyt. Sen hiljenemisessä oli jotakin äkillisen
vakavan sairauden kaltaista. Tehtaan työntekijöitä ei ollut nähty kolmeen
viikkoon. Uusia työläisiä ei ollut valittu myöskään kolmeen viikkoon, ja se oli
kaikkein kummallisinta. Tehdas tarvitsi uusia työntekijöitä aina, se oli yhtä
varmaa kuin tuhannet säädökset. Laivoja tuli silti satamiin ja lähti niistä
kuten ennenkin. Kaupungin rajaporteilla kävi tavanomainen alkukevään kuhina,
kun työläisiä siirtyili kaupungista toiseen parempien toimipaikkojen toivossa.
Ruut puristi
siemensäkkiä lujemmin kainaloonsa ja loikkasi suuren kuralammikon ylitse.
Jalkineita oli turha enää suojella, ne olivat läpimärät ja vuotivat saumoista.
Ruut yritti kuitenkin varjella niitä viimeiseen asti, sillä uusia ei saanut
ennen seuraavaa lokakuuta, ja toukokuusta lähtien pärjäsi jotenkuten jo
ilmankin. Ruut kiersi kolme kulma-asuntoa ja kapusi muutaman askelman omalle
tasanteelleen. Vesi kohisi syöksyputkissa viimeistä päivää, ja läpinäkyvän
katoksen saumoista roiskui pisaroita joka puolelle.
Ruut avasi asuntonsa oven
painamalla kätensä levylle, ja ovi aukeni sihauttaen kuumaa ilmaa. Välitilassa
oli miellyttävän lämmintä puhaltimien ansiosta, jotka pitivät sisä- ja ulkotilan
välisen alueen kuivana ja hygieenisenä. Ruut nosti läpimärät saappaansa
ritilälle ja antoi spesifin kuivurin puhaltaa hiuksensa puhtaiksi. Sitten
hän avasi sisätilojen oven ja ilahtui vastaansa saamasta konsertista aivan
samoin kuin jokaisena päivänä siitä saakka, kun oli saanut haltuunsa vanhan
sielulintujen kasvattajan asunnon lintuineen.
Ruut ei väsynyt
koskaan kuulemaan lintujensa laulua. Hän rakasti jokaista kasvattiaan ja
hoidokkiaan, ja hän oppi hyvin nopeasti uusien lintujen kerronnan sävyn.
Jokaisen linnun laulu poikkesi toisesta, vaikka kyse olisi ollut samankin lajin
edustajasta. Ruut oli etuoikeutettujen asemassa toimiessaan sielulintujen
kasvattajana.
Ruut oli saanut
syntymälahjanaan korvat, jotka pystyivät kuulemaan sielulintujen kertomukset,
mutta sen hän oli huomannut paljon myöhemmin, vasta koulussa, jossa oli
tutustunut synesteettisten aistien olomuotoihin ja tunnistamiseen. Hän oli
ollut ryhmästään ainoa, jolla oli äänimaisemaan liittyvien kertomuksien
tulkitsemisen taito, ja se oli välittömästi koitunut hänen edukseen. Hän oli
päässyt linnunhoitoasemalle oppimaan sielulinnuista. Ne joilla oli ollut jokin
muu synesteettinen kyky, kuten vaikkapa hajuväriyhdistelmä tai kuuloväriaisti,
saivat siirtyä tehtaankouluun, muut tavallisilla aisteilla varustetut saivat
kansantyöläisille tarkoitetun koulutuksen.
Ruut kujersi
lempisävelmäänsä ja linnut siirtyivät lähimmille orsille.
- Lintuseni, oliko teillä täällä
ikävää, hän viserteli ja sai vastaukseksi moniäänisen kuoron. Eräs tavallista
sirkeämpi pienikokoinen lintu visersi närkästyneenä ja Ruut nauroi.
- Veikkoseni, tiedän, jokainen
meistä kaipaa väljyyttä ja ilmaa, mutta en voi auttaa. Saat luvan tulla toimeen
ystäviesi kanssa.
Ruut kiersi
kaikki häkit puhutellen jokaista siivekästä, jolla oli jotakin erityistä asiaa.
Samalla hän täytti ruoka- ja juoma-automaatit ja tarkisti, toimiko
puhdistusautomaatti kuten piti. Tänään oli toimitettu kaksi uutta lintua, ja
Ruut katsoi tavanomaista huolellisemmin aina uudet tulokkaat. Toinen oli
pienikokoinen, punarintainen aika tavallinen laji, josta tiesi, että se oli
jonkun ylemmän pikkuvirkamiehen pantti. Se vastasi Ruutin kyselyyn tavanomaisen
puheliaalla tavalla, ja Ruut kuuli, että se oli aika uusi, kouliintumaton
tulokas. Siis aikaa vievä yksilö.
Mutta toinen
oli suuri, täysin valkoinen lintu, jollaisen Ruut oli tavannut vain kerran
aiemmin. Aiempi oli ollut ylimmän johdon ylikanslerin puolison lintu, kalliisti
hankittu ja taitavasti koulutettu. Sellaisia tapasi harvoin, ja silloin toivoi,
että kuolema ei kohtaisi omistajaa liian pian. Edellinen valkea lintu oli
kertonut Ruutille säihkyvistä taivaanaukoista, ja sen laulu oli ollut
unenomaista ja sukua kuolemalle ja viileälle vedelle. Sen kertomusta Ruut oli
kuunnellut aina aamuyön horteisina tunteina ja toivonut itselleen kuolematonta
elämää, jollaista lintu lauloi. Sitten Ruut oli löytänyt sen eräänä aamuna
kylmänä häkkinsä lattialta, kun sen omistajan aika oli tullut siirtyä toiseen
maahan, sinne josta sielulinnut lauloivat. Pideltyään linnun jäähtynyttä hentoa
ruumista käsissään, Ruutin toivo oli jälleen sammunut. Niin kävi aina.
Ruut empi
hetken häkkien vierellä, sillä hän tiesi aikeensa uhkarohkeaksi. Sielulintujen
kasvattajilla ei ollut kaikkia samoja oikeuksia kuin niiden oikeilla
omistajilla. Linnuilta ei saanut kysellä, se oli kiellettyä.
- Kaupungissa on jotakin
kummallista, Ruut aloitti. Linnut vaikenivat. Suuri valkoinen lintu takaorrella
raotti silmiään ja kohautti siipiään.
- Liikkeellä on paljon vieraiden
kaupunkien matkustajia ja kauppiaita.
Linnut
odottivat.
- Tehdas on vaiennut.
Valkoinen lintu
päästi käheän, kysyvän huudon. Linnut hätkähtivät yhtenä parvena ja moni lintu
pyrähteli tangolta toiselle niin kiivaasti, että hetken ajan ilmassa pyörteili
kirjava höyhensade. Ruut kujersi rauhoittavasti ja parvi asettui vähitellen,
mutta laulun sävyistä Ruut luki huolta ja oudoksuntaa, jopa pelkoa.
Yksikään lintu ei kuitenkaan laulanut tehtaan vaikenemisesta, lumen äkillisestä
sulamisesta tai liikkuvista työläisistä.
Ruut meni
mietteissään audioheijastajan luokse ja nosti kuulokkeet korvilleen. Hän luki
uusinta aikakirjaa seuraten silmillään hologrammitekstiä samalla kun valmisti
itselleen ateriaa. Kuten tavallista, kerronta tempaisi hänet taas mukaansa niin
kokonaisvaltaisesti, että hän unohti huolensa. Vaitonaiset linnut liikahtelivat
parvena kuin meren aallot, kohahdus kävi rytmisesti häkin läpi kuin vuoksi,
mutta pian linnut hiljenivät. Vain uusi, suulas tulokas jatkoi kerskumistaan
niin, että suurimmat linnut vetivät siipensä korvallisilleen. Sade jatkui
vuolaana aamuun saakka.
Seuraava päivä oli kiireinen, sillä
se oli yksi vastaanottopäivistä. Silloin lintujen omistajat kävivät
hoidokkiensa luona vieraillen erikseen varatuissa huoneissa, joihin Ruut kantoi
linnut yksi kerrallaan odottamaan omistajaansa. Ruut oli tavallista väsyneempi,
sillä säädetyn ajan jälkeen, juuri kun Ruut oli vaipunut uneen, tehdas oli
yskäissyt kumeasti. Hän oli noussut katsomaan, kuinka tuttu tulenkaltainen kajo
oli nuoleutunut kohti mustaa taivasta ja peittänyt taivaanaukot, mutta
ensimmäistä yskähdystä oli seurannut pienten rykimisten sarja, jonka jälkeen
tehdas oli jälleen hiljentynyt. Tätä jatkui varhaisille aamutunneille saakka,
jolloin oli säädetty ylösnousu. Levonpuute karvasteli silmiä.
Sade oli
sentään tauonnut, mutta aamu oli vaalentunut vain hiuksenhienosti liukumalla
harmaaseen päivään. Linnut olivat olleet levottomia ja ärtyisiä, niitäkin
tehtaan epäsäännöllinen käynti oli häirinnyt. Se ei tiennyt Ruutille hyvää,
sillä omistajat purkivat huolensa ja kiukkunsa aina Ruutiin, oli syy kenen
hyvänsä. Ruut lauloi jokaiselle kantamalleen linnulle lepytyslauluja ja linnut
kujertelivat uupuneina takaisin. Kaiken kaikkiaan Ruut ei ollut koskaan
aistinut linnuissa yhtä voimakasta levottomuutta, eikä hän keksinyt syytä
siihen. Ulkoiset olosuhteet olivat aivan samat kuin aina ennenkin.
Iltapäivän
tauon aikana Ruut kiirehti suurelle varastolle, josta osti aina omansa ja
lintujen ateriatarpeet. Vanha Ester virtuaalikojulla oli äkäinen, sillä hänen
jalkojaan särki huhtikuun ylenpalttinen kosteus. Kansantyöläisillä olivat
asunnot, varusteet ja ateriat usein puutteellisia, sen Ruut tiesi. Asustekojun
ja sen vieressä olevien ateriakojujen tuntumassa liikuskeli epätavallisen
paljon työläisiä, ja Ruut kuunteli nousevien ja laskevien äänten sävyjä. Niistä
huokui jotakin, jota Ruut ei ollut koskaan tuntenut ihmisten äänissä. Se oli
vihaa.
- Tehtaan asiat ovat hullusti,
kärisi vanha Ester ja oikoi kyhmyisiä sormiaan.
- Tiedätkö miksi se on ollut
hiljaa? Ruut kysyi.
Ester pudisteli
päätään. - Valta vaihtuu. Vanhat saavat lähteä. Kenellekään meistä ei käy
hyvin, marmatti Ester, mutta Ruut kumartui uteliaana lähemmäksi.
- Kuinka niin vaihtuu? Eikö johto
palkkaa asiantuntijoita toisista kaupungeista, jos se tarvitsee uudistumista?
- Niinpä niin, luulisi että
toimitaan niin kuin aina ennenkin. Mutta etkö ole nähnyt taivaanvaloja? Ester
kysyi.
- Olen, mutta eivätkö ne ole vain
taivaanaukkoja sielulintujen kotiin?
- Hys, ei siitä sovi puhua kansan
suulla, Ester mutisi ja vilkuili ympärilleen. - Tulee mullistus, hän mutisi
vielä ja siirtyi lataamaan asiakkaan virtuaaliohjainta.
Ruut katseli
kulkiessaan ympärilleen ja aisti muutoksen kaikkialla, mihin hän katsoi. Lunta
ei ollut enää kuin työläisen kyynärän verran teiden varsilla ja siellä täällä
suurempina kasoina. Koskaan ei huhtikuussa ollut
ollut näin vähän lunta, ja näin märkää. Meri höyrysi sataman takana raskasta
jäänalaista suolahuurua, ja sen lemu kantautui kauas sisämaahan. Yhtään johdon
kuulutusvaunua ei näkynyt, ja sekin oli poikkeuksellista, sillä vaunuja näki
useimmiten juuri päivätauon aikana, jolloin työläiset kulkivat aterioilleen ja
toimittamaan säädettyjä asioita.
Omistajat sättivät Ruutia kuten
odottaa saattoi, ja Ruut vaikersi itsekin kantaessaan vapisevia, väsyneitä
lintujaan takaisin häkkeihin. Aivan kuin lintujen joukkoon olisi levinnyt jokin
sairaus. Omistajat olivat huolissaan. Olihan se odotettavaakin, sillä linnut
olivat sananmukaisesti omistajiensa hengen tae. Äärimmäisen harvoin yksikään
lintu sairastui, ja niitäkin poikkeustapauksia varten Ruut oli saanut tehokkaan
koulutuksen. Hoidonpuutteeseen mikään lintu ei ollut koskaan menehtynyt.
Sellaista
tilannetta, jossa lintuja menehtyisi useampi kerrallaan jonkin sairauden takia,
ei kerta kaikkiaan voinut edes kuvitella. Tehdas oli täysin riippuvainen
korkeimman johdon toimintakyvystä, sillä kukaan tehtaantyöläisistä ei koskaan
ollut saanut tietää, kuinka kaikki oikein toimi. Sitä ei tiennyt kukaan paitsi
johto itse. Ja linnut olivat korkeimman johdon hyvinvoinnin ja koko elämän tae.
Niistä maksettiin niin paljon kuin itse kullakin oli varaa, ja lintujen
pyytäjät ja kauppaajat olivat korkeimmin palkatuissa toimissa. Harvinaisimpien
lintujen kauppaaja kykeni sanelemaan itse hintansa, ja vain harvoilla oli
niihin todella varaa.
Ruut päätti
peitellä häkit yön ajaksi huolellisesti, sillä saattoihan olla, että tehtaan
epävakaa toiminta vaikutti jotenkin lintujen hyvinvointiin. Ruut teki kaikkensa
saadakseen häkkihuoneet stabiloitua mahdollisimman hyvin. Kun repaleinen
iltataivas vetäytyi purppuranpunaiseen utuun, linnut olivat hieman
rauhallisempia, mutta nuutuneen oloisia. Ruut istui pyörivällä lepoalustalla ja
kujerteli linnuilleen. Valkea lintu huoletti häntä eniten.
- Suuri valkea, kerro maastasi,
Ruut suostutteli sitä. - Mistä kaukaa emosi laittoi sinut matkaan? kuinka monta
tuulentietä olet ehtinyt kulkemaan? Lintu kohautti siipiään välinpitämättömästi
ja katseli puoliavoimin, mustin ja tutkimattomin silmin Ruutia. Tavanomaisempi
uusista linnuista kerskui rinta pullollaan nuoruuden urotekojaan, vaikka Ruut
oli aikoja sitten päätellyt sen laulusta, että se oli hyvin kokematon. Toivoa
sopi sen omistajalle pitkää ja opintäyteistä elämää. Sillä linnun viisaus oli
sidottu omistajansa kohtaloon ja viisaus karttui vuorovaikutuksessa.
- Suuri valkea, kannatko
pyydystäjällesi kaunaa? Ruut kysyi, sillä joskus jotkut hyvin itsenäiset
sielulinnut saatuaan elää kauan vapaana, kapinoivat väistämätöntä vastaan. Ne
eivät olisi tahtoneet omistajaa. Siinä tavassa, jolla ne uhmasivat kaikkia
koulutusyrityksiä, oli jotakin samaa kuin alimman kansan riidanhaluisimpien ja
oppimattomien yksilöiden uhossa.
Valkea lintu
karaisi vaimeasti kurkkuaan ja päästi huilumaisen, tumman huudon, joka oli
pudottaa Ruutin istuinalustaltaan.
- Niinkö pahaa? Ruut kuiskasi ja
vilkaisi soikeasta ikkunasta ulos. Valo oli kadonnut kokonaan ja tuuli humisi
kolkosti huhtikuun illassa. Eräs koulutusaikainen ystävä oli kertonut Ruutille,
kuinka sielulinnut saattoivat kantaa joskus omistajiensa sielua jo eläessään,
silloin kun huhtikuun illat olivat epätoivoisimmillaan talven ja kevään
rajalla. Sitä Ruut ei oikein uskonut, mutta jokin määrittelemättömän läsnäolo
tuntui aina ja kaikkialla, joka sai vaistomaisesti kätkemään luvattomimmat
ilmeet ja puheet. Ruut oli joskus miettinyt, että se johtui vain kaikkialle
ulottuvista säädöksistä ja rajoituksista, jotka sitoivat jokaisen ihmisen jo syntymästä.
Mutta koskaan ei voinut olla varma mistään, parempi oli olla varovainen.
Lintu heräsi
jähmeästä alakulostaan, ja sen pään asento oli hyvin kuninkaallinen ja
itsenäinen. Tuosta linnusta tulee vielä vaikeuksia, Ruut ajatteli. Lintu katsoi
Ruutia terävästi.
- Kerro Valkea kuningas mitä
ajattelet, Ruut houkutteli. - Voinko tehdä jotakin eteesi?
Aivan odottamattomasti lintu lauloi
kauan ja korkealla äänellä, ja mitä kauemmin Ruut kuunteli sen kertomusta sitä
kalpeammaksi ja hajamielisemmäksi hän kävi. Tällaista tarinaa hän ei ollut
koskaan kuullut. Lintu kertoi niin oudosta maasta, että jos Ruut ei olisi
tiennyt sielulintujen kykenemättömyydestä kertoa muuta kuin totta, hän olisi
epäillyt linnun laskettelevan omiaan. Sairaan ja väsyneen oloiset häkkitoverit
piristyivät livertelemään valkealle linnulle kysymyksiään ja suuri valkoinen
lauloi.
- Hiljaa! Ruut huusi ja heitti
peitteen häkkien ylitse. Äkillinen hiljaisuus humisi kauan ymmällään. Linnut
liikahtelivat järkyttyneinä häkeissään ja Ruut häpesi.
- Anteeksi, hän kuiskasi. - En voi
sallia tuollaisia kertomuksia. Minun ei ole lupa antaa kenenkään kertoa
tuollaisia. En kestä kuunnella. Kaikki on liian kauheaa, jos se on totta!
Ruut käveli
kohti välitilaa poistuakseen ulos, sillä hän ajatteli tarvitsevansa raitista
ilmaa. Samalla hän kävelisi kohti suuren tehtaan mäkeä ja yrittäisi kuunnella,
joko kaikki toimi niin kuin ennenkin. Hän ei kestänyt tätä epätietoisuutta.
Ruut kuuli valkean linnun huilumaisen huokauksen, mutta hän sulki päättäväisesti
sisätilan oven. Laululinnut eivät laula pimeässä, hän ajatteli. Kukaan ei vaadi
kuuntelemaan. Kukaan ei saa kuunnella.
Iltailma oli
kylmä, kolea ja märkä. Purppuranväriset pilvet roikkuivat matalalla, mutta
harsomaisina ja tyhjinä vedestä. Ainakaan vielä ei satanut. Katuvierien
kirkkaina soineet pienet purot olivat jähmettyneet hitaiksi, ja rapakot seisoivat
tummina hennon jääkuoren alla. Työläiset kulkivat sinertävien kaasuvalojen
valokehissä kuin varjot, äänettömästi ja kiireesti kuten aina. Ystävien kanssa
ei ollut tapa pysähtyä keskustelemaan ulkona, vaan tapaamiset olivat aina
ennalta sovittuja. Tehdas ei jymissyt, se ei puhunut kaiken muuttumattomuudesta
ja pysyvyydestä, kuten aina Ruutin koko elämän ajan, vaan se oli vaiti. Sen
pysähtyneisyydessä oli jotakin kohtalonomaista ja suuresti huolestuttavaa.
Äkkiä Ruut sai
päähänsä lähteä tapaamaan koulutusaikaista ystäväänsä, vaikka hän ei ollut
jutellut tämän kanssa kuin edellisessä taitojenkohennustuokiossa, joka oli
pidetty suuressa sielulintujen ryhmätalossa. Lintujen hoitajilla ei ollut
ystäviä siinä mielessä kuin kansantyöläisillä, jotka kulkivat yhdessä asuntojensa
ja toimipaikkojensa väliä. Joskus ystävyydet johtivat yhteisasumiseen, josta
seurasi yleensä lapsia lastenlehtoihin. Se oli vain hyvä, ja johto kannusti
kansantyöläisiä ystävystymään järjestämällä erilaisia yhteistuokioita. Mutta
sielulintujen hoitajien odotettiin pysyvän yksin, sillä useimmiten hoitajat
pitivät lintuja ainoina ystävinään, ja niin piti ollakin. Lintujen hoito oli
kokoaikaista toimintaa, ystävyys hajotti tarpeettomasti tarkkaavaisuutta,
jolloin jokin lintuja koskeva tärkeä asia saattoi jäädä huomaamatta.
Ruut ei ollut
koskaan kaivannut ystäviä. Jo lapsena hän oli mieluummin ollut yksin, sillä hän
kuuli aina ystäviensä puheiden takaa niin kummallisia tarinoita ja
pahantahtoisia tarkoitteita, että uskoi koko maailman olevan jollakin
omituisella tavalla vääränlainen. Kaikki puhuivat yhtä, mutta sävyt kertoivat
aivan muita asioita. Opittuaan tuntemaan kykynsä Ruut huomasi, mistä hänen
kaksijakoinen ymmärtämisensä oli johtunut, ja hän oli jossakin määrin oppinut
hallitsemaan tulkitsemista. Mutta se oli ikuinen rasite ihmissuhteissa, sillä
vaikka hän oli tavannut miespuolisia työläisiä useinkin, heidän tarkoitteensa
ja ajatuksensa olivat tuntuneet Ruutista käsittämättömiltä, vielä
ristiriitaisemmilta kuin naiskansalaisilla. Hän oli mielellään yksin lintujensa
kanssa.
Nyt Ruutista
tuntui kuitenkin, että oli parasta käydä kyselemässä jonkun muunkin
linnunhoitajan mietteitä siitä, oliko kaikki niin kuin piti. Jos hänen
ystävänsä linnut olivat kuten ennenkin ja jos kaikki kuulostaisi normaalilta,
Ruut päättäisi rauhoittua ja seurata levollisesti, milloin tehdas saataisiin
jälleen toimimaan. Sitä Ruut toivoi hartaammin kuin mitään. Sillä vaikka hän
oli pienenä kuunnellut jännittyneenä sodista ja kaikenlaisista kummallisista
kahnauksista ja luonnononnettomuuksista kertovia tarinoita, hän ei ollut
koskaan kuvitellut, että jotakin sellaista saattoi tapahtua hänen
olemassaolonsa aikana. Hän ei voinut kuvitella muunlaista elämää kuin tätä
hallitusvaltaa monine kaupunkeineen ja niiden johdossa toimivia tehtaita.
Kurssiystävän
asumukselle oli jonkin verran matkaa, sillä Ruutin oli käveltävä suuren
tehtaanmäen toiseen päähän sataman ohitse. Tehtaan varjo lankesi raskaana
valottomassa illassa, niin kaikkinielevä ja kaikenkattava sen hahmo oli. Sen
muurien sisään ei kenelläkään ulkopuolisella ollut asiaa, sen olemuksessa oli
jotakin yhtä kammottavan salaperäistä kuin viimeisen matkan mustissa vesissä.
Ruut melkein juoksi viimeisen kolmikulmaisen asumuksen kulman taitse, missä
tiesi kurssiystävän asunnon olevan. Tehtaan omituinen vaikeneminen oli saanut
levottomia kansalaisia kerääntymään kenet minnekin kulmaukseen tehtaanmäen
kupeelle, ja joukossa saattoi olla aina niitä, jotka käsittivät yksilönvapauden
väärin.
Ruut pysähtyi
hengittämään ja mietti samalla, mitä sanoisi yllättävän ilmaantumisensa
johdosta. Parasta oli kertoa suoraan asia niin kuin se oli. Ruut yskäisi ja
puhui visuaalitarkkailijaan. Sen musta monitori haparoi pimeydestä Ruutin
olemusta.
- Elise, Ruut aloitti. - Anteeksi
kun tulen näin ilmoittamatta, mutta minulla olisi tärkeää kysyttävää. Voisitko
päästää minut luoksesi?
Musta ruutu
surisi hetken, mutta pian se leimahti valoisaksi ja Ruut näki hologrammikuvan
kurssiystävänsä hahmosta.
- Tiedän jo, mitä matkasi koskee.
Ole hyvä ja astu väliöön.
Ovi aukesi
tasanteelta samantapaiseen välitilaan kuin Ruutin asunnossa, sillä
linnunhoitajien oli tärkeä muistaa hygienia. Ruut jätti päällysasusteensa
väliön ritilälle.
Elise odotti Ruutia suuressa
häkkihuoneessa ja piteli käsiään levottomasti kaavun alla. Huoneisto oli
viileä, ja pian Ruut näki syynkin siihen. Häkkien orsilla istui lukuisa joukko
nääntyneen näköisiä, vapisevia lintuja. Ruut astui lähemmäksi.
- Ne ovat sairaita, Elise totesi.
- Kuinka se voi olla mahdollista?
Näin ei yksinkertaisesti voi käydä!
Elise kohautti
hartioitaan.
- Näin on tapahtunut. Mikään, mitä
voin tehdä, ei ole auttanut. Kolme lintua on jo kuollut.
Ruut henkäisi
kauhuissaan. Se oli paha! Jos lintu kuoli sairauteen tai tapaturmaan,
linnunhoitaja oli kuolleen sielusta vastuussa ylimmälle johdolle. Ja se, kuinka
korkeita vaatimuksia johto saattoi tehdä, riippui kuolleen asemasta. Yksikin
tapaturmainen kuolema saattoi syöstä linnunhoitajan tuhoon. Se olikin hyvin
harvinaista.
- Kolme! Ruut sanoi. - Eikö ole
mitään keinoa?
- Olin hologrammiyhteydessä
linnunhoitajien kouluttajien yliportaaliin, ja siellä sanottiin, että kukin
kaupunki vastaa omistaan. Jotakin on tapahtumassa, mutta kukaan ei tiedä, mitä.
- Olemmeko me ainoat, joiden linnut
voivat huonosti?
Elise naurahti.
- Jos sinun lintusi voivat vain huonosti, asiasi eivät ole vielä kehnostikaan.
Kuulin, että eteläisen kaupungin linnunhoitoyksikköjen linnuista jo puolet on
menehtynyt.
- Entä pyydystäjät? Ja kauppiaat?
Eikö heillä ole vastuuta? Ruut mietti kuumeisesti. - Jos he toimittavat
sairaita lintuja?
- Tiedät itsekin Ruut.
Sielulinnuissa ei voi olla sairaita. Ne ovat täydellisiä! Ne eivät muuten
joutuisi lumoojien verkkoihin!
Ruut katseli
täriseviä lintuja, joista yksikään ei laulanut. Yksi korahti ja irtosi niiltä
sijoiltaan häkin lattialle. Sielulaulu katosi nopeaakin nopeammin mustalle
taivaalle, eikä yksikään kirkas aukko sykähtänyt.
- Siinä meni jälleen yksi poloinen
ilman saattajaa. Minulle on jo samantekevää. Olen perikadossa! Elise sanoi
tyynesti. Mikään maallinen ei voisi enää korvata neljän linnun kuolemaa, ja
näytti siltä, etteivät ne jäisi suinkaan ainoiksi.
Ruut hyvästeli
Elisen kauhuissaan. Hän ei kestänyt enää katsoa Elisen poissaolevaa olemusta.
Jotakin täytyi voida tehdä, oli pakko olla olemassa vielä jokin keino!
Tehdas! Äkkiä
Ruut tajusi. Tehdas oli vaiennut lintujen sairastuttua. Lintujen sairastumisia
täytyi olla siis paljon, sillä johtoon kuului valtavasti ihmisiä, joilla oli
varaa sielulintuun. Ruutin juostessa märkää katua ylös hän erotti tehtaan
mustan olemuksen rinteellä kuin sairaan eläimen, joka makaa kupeet nousten ja
laskien kipunsa mukaan. Kuinka käy kansan jos tehdas kuolee?
Ruut juoksi kotiinsa pahojen
aavistusten täyttämänä. Hän kiiruhti halki pimeän ja hiljaisen asunnon ja veti
peitteen häkkien päältä. Näky oli kauhea! Ruutin sydän puristui kokoon lintujen
vuoksi - hänen ystävänsä ja lumottujen tarinoiden kertojat makasivat vapisten
ja kouristellen orsilla ja osa liikkumatta lattialla. Tässä oli Ruutin koko
elämän tarkoitus, eikä hän edes tiennyt, miksi näin oli käynyt. Ainakin
kolmasosa linnuista oli jo menehtynyt, ja Ruut kantoi ne vapisevin käsin
tyhjiin uurniin. Mikä hinta kansan maksettavaksi. Sillä kaikki päätyi kuitenkin
aina tavallisten työläisten maksettavaksi.
Suuri, valkea
lintu oli parhaimman näköinen koko joukossa, ja se istui tyynesti korkeimmalla
orrella. Sen mustista silmistä Ruut luki koko totuuden sellaisena kuin lintu
oli sen kertonut, mutta hänen sydämensä ei uskonut sitä vieläkään. Kului
pitkälti yli säädetyn nukkumisajan, mutta Ruut istui kuuntelemassa kuolevien
sielulintujen kapeita henkäisyjä ja niiden turhia tarinoita. Huhtikuun kalpea
aurinko kipusi viistosti idästä ja sen valossa muutama lintu lauloi
kysyvästi. Ruut nosti kädet korvilleen.
Se, mitä hän aikoi tehdä, oli ennenkuulumatonta
ja erittäin sopimatonta. Näin ei oltu koskaan tehty, eikä Ruut jaksanut
ajatella minkälaisen hinnan hän joutuisi maksamaan, mutta hän tiesi, että niin
oli pakko tehdä. Hän käveli häkkihuoneen suurimman soikean ikkunan luokse ja
avasi sen. Vaimea viileä henkäys sai aikaan äänten sorinan hänen takanaan
häkeissä, mutta Ruut ei välittänyt siitä. Hän katseli ikkunastaan satamaan ja
itään, sinne, josta kaikki aina saapuivat, mutta jonne kukaan ei lähtenyt,
sillä saapuvat tulivat aina jostakin muualta. Itään lähteneet eivät koskaan
palanneet.
Se mitä Ruut aikoi tehdä,
oli sama kuin kirvottaisi otteensa itse elämästä, omin käsin katkoisi kaikki
langat, jotka sitovat ihmisen siihen paikkaan, johon hänet syntymänsä päivänä
määrätään. Ruut ei tiennyt unelmista muuta kuin sen, mitä sielulinnut
lauloivat. Se oli pahinta, mitä hän pystyi itselleen kuvittelemaan; elämä ilman
sielulintujen laulua. Mikään ei sitonut häntä tähän kaupunkiin ja tähän
olemassaoloon, paitsi tieto siitä, että hän oli sielulintuja varten. Muu oli
harhaa, ihmisten puheet ja tarkoitukset, ystävyys, paitsi jos se oli ystävyyttä
niihin, jotka lauloivat elämälle merkityksen.
Valkea lintu Ruutin takana korotti huilumaisen syvän äänensä ja
Ruut itki. Hän kääntyi ja avasi häkkien ovet haluttomin käsin, sillä tiesi
päästävänsä elämänsä. Mutta jokin kaukana lauloi hidasta, kumeaa laulua
linnuille, jotka kohottautuivat orsiltaan lentoon ja ulos kohti huhtikuun
aamuaurinkoa.
Palautetta tekstistä Sielulinnut / Nova 2003
Upealla
tavalla kirjoittaja sekoittaa arkiproosaa, fantasiaa, mytologiaa ja science
fictionia, puikkelehtii hallitusti genrejen välissä ja luo aineksistaan täysin
omalnlaistansa tekstiä. Proosa on soljuvaa ja hyväilevää, tunnelma kihelmöivän
salaperäinen. Taitavasti kirjoittaja tarjoilee faktoja novellin maailmasta,
sivulauseessa, kuin ohimennen, paljastaa sen verran kuin kulloinkin on tarpeen
(tai ainakin melkein), sen verran, että lukija toivoisi kuulevansa lisää -
mitään ylimääräistä ei tässä tiukassa ja hallitussa tarinassa kerrota, sillä
mitään ylimääräistä ei lukijan tarvitsekaan tietää. Onko kuvattu yhteiskunta
sosialistinen, fasistinen, totalitaristinen - vai jotain aivan uutta? Onko
sillä väliäkään?
Erityisen kauniilla tavalla kirjoittaja kuvaa lintuja ja päähenkilön suhdetta niihin - ihmisen ja eläimen ikiaikaista suhdetta. Suorastaan kalevalaisesti päähenkilö puhuu linnuilleen, jotka laulavat tälle tietojaan. Lopun kirjoittaja jättää avoimeksi, arvoitukselliseksi - samoin kuten koko novellikin osoittautuu arvoitukselliseksi ja monimieliseksi ja jatkaa elämäänsä lukijan sisällä. Mitään ilmeisiä heikkouksia ei tästä novellista (jota ehkä voisi kuvailla fantasiasekoittimen läpi ajetuksi leenakrohniksi) kannta edes lähteä etsimään.
Haastattelu Kosmoskynässä 2003
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti