koko päivä
huudettiin vastarannalta noutajaa
illalla nousi
sumu
vene oli
paperia
ja aina liian
myöhässä
olemisen
luonteeseen kasvoi äänettömiä kerroksia
sinivihreänä
hohtavaa aukkoisuutta
rikotussa
meressä lyhtykalan hehku
kun aurinko sammutettiin
airon kolhaisu kuparilaineeseen
hitaaseen
kivensulaan valettiin veden askeleet
pakotettuna
läpikuultavaan kadotettuun
tämän vuoksi
sinä olit rikki, kuvajainen
veden ja valon
reittejä ja varjoja varten
harsuinen paju
niin arkinen
että voisi yhtä hyvin olla ilmaa
hän kulkee
radan viertä
ja paikoin
pölkyillä
aavistelee
jalkapohjien silmillä liikettä ja vauhtia
niin kuin
kohtitulevaa maanalaista aaltoa
äkkiä silmät
siirtyvät jaloista käsiin
ja hän ottaa
korvistaan kiinni
näkee puheen
joka
pudotettiin sortuvan talon harjalta
perustuksiin,
irtoavan tiilen dominoefektin
kaatuvat
tikapuut
maaliämpärin,
kädet joissa nämä silmät
jotka
koskettavat kasvoja
sen silmiä ja
toisia niiden takana
kuin
raiteiltaan suistunutta harhaa
kuin vinoon
katsottua peiliä
tulee ilta
mutta tässä on vielä vähän katkonaista valoa
taintuvaa
tuoksua näyteikkunan hämärän läpi
yötaivaan
alkureunassa pieni hätkähtävä pulssi
kauan sitten
sisäänpäin räjähtäneestä tähdestä
sydämenlyöntiä
lyhyempi aukko virtauksessa
unessa luomen
alla
kuuluu
yksinäinen hieman pölyinen mutta yksityinen yskähdysääni
puisto on
täynnä vihreää tyhjää
sateenvarjon
alla on kohtaamispaikka vuokralla
pieni pala sateetonta
lohkeavaa hiljaisuutta
tuulee kaukaa
mutta haluan katsoa
ensin tämän
unen loppuun
kuin
huomaamatta syliini ilmaantui
hiljaisuuttaan
kannatteleva sylilapsi
kaukaisen
tähden kuolemanenne, jos unia uskoo
on rakastettava
vieras lapsi omaksi
tähdeltä
tähdelle vievän tien reunassa
kasvaa hauraita
koteloita
jotka puhkeavat
linnuiksi
sano sen
lentävän nimi
jolla ei ole
höyheniä
ja voi tulla
kimeä raiteiltaan suistunut yö
voisinpa koteloitua näin yksinkertaisesti
tähän tarinaan
kuin nöyhtä, villakkosolmu
vyyhti aikeita
joiden luonteeseen kuuluu
taipumus
sotkeutua toisiin asioihin
ja olla
päättymättömässä empimisessä
muisti joka
palautetaan ruutukaavaksi
jossa vainajien
ohuet luut lepäävät
sinun
kujeilevat kätesi mutisevat
ässävikaista
loitsua lapaluideni välissä
lelukaupungin
valo on mykän oranssi
kukkulan
juurella luonnottomassa asennossa
vasten
neulanterävää avaruutta
ja sen matalaa
äänenpainoa
kausien
vaihtuessa yöpilvessä jotain raastavaa pimeää
kätesi on
hidas, helmeilevä
veden aika on
eri kuin tuulen aika
kivi imeytyy
hitaasti minuun
ja käyn
kierteelle sen sydämeen
on niin paljon
loppuunajateltavaa yöilmaa
tällä
alakulolla ei ole merkitystä
sen paino halkaisee
vuoria
etäisyyksien
välille taivas mahtuu kerälle
tämän maiseman
sisälle mutta aika ei
minulla on
merkillinen tainnuttava jano
viulunkielenkireä
nälkä taittuu talveksi
sinun kätesi
syövät lämmintä pimeää
kunnes sininen
lohkeilee kaupunkiin satavaksi lumeksi
kukkuloilta
horjahtaa hämärän hauraus kaduille
valossa ja
pimeässä ihminen on yhtä läpikuultava
kylmä lämpimiä
huulia vasten
suojaton kylmiä
valheita vasten
on kulmikas
ihminen
joka ei osaa
lakata kaipaamasta
on velvollisuus
joka ei ole
tapahtunut
on lupaus
joka harhautui
katoamaan
intohimo
joka
vaiennettiin velvollisuuden vuoksi
viereltälähtijöitä
on hyvästeltävä kuin polkuja
jotka katoavat
syvään, pimeään nälkään
tee tilaa kanna
vastuu
luota enemmän katkea hitaasti
vastaa
huolenpitoon emmi käskemättä
tuhlaa uskomuksia
murenna ilmaa
salamoi
katkerasti taivu
kuuliaisuuteen
pelkää
täydellisyyttä usko
virheisiin
toista mykkyyttä ohjaa pisartumista
taivuta kaltevuutta jousta kireitä kohden
muistuta harakoista koe puutteita
neulaa tyhjää ummista yksinäisyys
viillä tarve paikkaa
pimeää
kudo rihmaa
kierteelle nolostuttavia alastomuuksia varten
riitä kaikkeen mahduta valoa
kaiverra nimeä käsitä tyhjyys
tämä huone on
niin painava kaikkialta
kolme on hyvä
luku
yksi makea
harha-askel kuutamossa
horisontissa
lennon jälkiä
katoavaa lentoa
matalaan aamuun
en tahdo olla
näin täynnä mustaksilingottua kaipausta
kaupunki
näyttää huojuvalta metsältä
metsä
taivaaseen pinottavilta askelmilta
tähän jään
mutta pinnan alla väreilee yhä
lumet taivaan
alla
matalat varjot,
kannat sen salat
mutta älä luota
kauneuteen
velvollisuus on
kadotettu lupaus
kaikenkattava
alakulon läpikuultavuus
vaientaa
sisäänhengittämisen äänet
talot katsovat
luotaimenkaltaisilla
parvekesilmillään
metsää
me olemme yhtä
kaukana lähdöstä edelleen
ei ole
riittävän kaukana tai lähellä torjuttua
siivetön lintu
nousee korkeimmalle oksalle kynsillään
hyppää syöksyyn
joka on vereen
kirjoitettu lento
anna minun olla
tähti, lepopulssi
pieni halkeama
ajan kierteessä
läpivuotava
valo
kaukainen ääni
jota en ehdi ajatella
yöhön lumeutuva
maa on hiljaa
hän käy siihen
nukkumaan
hänen lävitseen
painautuvat
lumikon
viileät, merkilliset unet
voi jättää tottumuksen
vuoksi eilisen menneeseen
mutta siihen
pitäisi olla rituaali:
näin avataan
kansi ja pudotetaan biojätepussi mustaan
ne ovat muita
jotka huolehtivat siirtymästä
voi sulkea
kannen, kansi siirtyy valon eteen
syöty on yhä
sinussa tai vielä lähellä
pois, jää
jälkiä eilisestä mutta se on jo tarinaa
häiriö
kipupisteessä
voisinpa kulkea
peruuttamalla koko matkan huomiseen
mutta pelkään
kaikkea sitä
mikä levittää
siipensä selkäni takana
on jotenkin
vastuutonta jättää ihminen
jatkamaan
matkaansa näin vajain aistein
bussin tuloon et voi vaikuttaa
mutta askartele kurki silkkipaperista
kerroksiin
taitetaan hauras läpivalkaistu valo
mittaamaton
etäisyys horisontissa siintävästä
tappavan
kauniista uinuvasta tulivuoresta
veden vihreä
pitsi
jonka lävitse
näkee uinuvat dynastiat
ilman
satuttavaa historiaa – ei saksia –
vain hengitys
jonka voi tainnuttaa kauneuteen
osasit kääntää ruokalistan kolmelle kuolleelle kielelle
kattaukseen avautui aina jokin tuntematon
poissaoleva nälän struktuuri
on käveltävä vastahakoisten
huoneiden lävitse jotta saa vettä
porraskuilussa on humiseva ääni
kuin käärme kierreportaissa
myös varjot ovat sademetsänraskaat
lankeamisenteistä murheellisina
voiko haparoivalla tavalla olla
kohtuullisen elossa?
voiko antaa puoliksi etukäteen anteeksi
ja loput vasta jälkeenpäin?
tuntematonta sinistä on vaikea välttää
jostakin kohdasta haurautta alkaa hidas vuoto
katkaisuääni järkyttää aina hivenen valpasta tasapainoa
toisinaan vaarallisinta mitä voi tehdä
on lausua vilpittömäksi tunnustukseksi
aiottu valkoinen valhe
se on ihmisen osa
jonka arvelemme vapaaksi tahdoksi
vaiti ollaan vain siinä kohdassa itkua
kun on jälleen pakko hengittää
ennen lopullista sulkeutumistaan
universumin luoteiseen kulmaan tuli maidonvalkoinen murtuma
joka sykkii käsittämätöntä valoa kohti irti revennyttä alkua
isoäiti sai uudet silmälasit
ja syntyi uudelleen
tänään tekee mieli katsoa kauemmaksi
tänään olen kuin kassillinen vanhoja leluautoja
tänään pakattiin laatikoihin hernekeittoa ja kahvia
odottamattomia aikoja varten
kuuntele niitä joille on annettu ääni ja niitä joille ei ole, erityisesti niitä kuljet jokapäiväisiä teitäsi ja ne puhuvat toisi...
