oli muuan joka rakasti minua
en saa sitä muistoa mahtumaan
tähän ahtaaseen aikaan
tähän kivuliaaseen vuodenajan asentoon
jossa kevät viipyilee tuloaan
aamussa on jotakin levotonta
porraskäytävissä on kaiku
vaikka ne ovat mykkiä
yö jää taakse kuin puoliksi suljettu ovi
takanaan keskeneräiset unet
ja vain puolikas havahtuminen uuteen päivään
näyteikkunoiden valo on kovaa
katujen kuilut kuin halkeamia
johonkin vieraaseen
päivä kihartuu serpentiineiksi
jota tuuli naulaa
juhlijoista tyhjentyneelle aukealle
vivahteeton liikenteen humu
suonia repivä sydänkohtauskiire
veressä sama rytmi kuin
epätahtisesti kulkevassa päivässä
valo on kirkas ja kaikkiläpäisevä
siluetit syöksyvät korkeuksiin
vihlovina, terävinä
selkeinä ja ehdottomina
se mikä näkyy
on helppoa ja keveää
kun sen lukee niin:
aamusta korkeaan keskipäivään
auringon väsyttämään iltaan
vasemmalta oikealle kuin
tasapainoista tarinaa
nöyrän ja vähään tyytyvän
katseen vangitsemana
se mikä ei näy
tekee kuohuja päivän pintaan
halkeamat, varjot, onkalot
syvyydet joihin yö kätkeytyy
vapiseva jänne joka sinkoaa
valonuolet tappavan täsmällisesti
mieli joka tuntee jo
peruuttamattoman iskun itsessään
vaikka liike ei ole vielä ehtinyt
kunnolla syntyäkään
päivän kirkkaus saa
varjot sinkoilemaan ja kipunoimaan
ne ojentavat käsiään
kouristuvat kohti vähäisiä varjolammikoita
heltymättömässä valossa
ne venyvät
kiemurtelevat, menevät solmuun
lapsi juoksuttaa keppiään vasten
sillankaiteen rumpupalikoita
syvyys kumisee siinä äänessä
kuin jokin villi ja raaka
säälimättömän ja riemukkaan elinvoimaisena
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti