kun nauru hiipui ja intiaanikesän
ilta uupui lähimetsän hämärään
varjo toisensa jälkeen irtosi
maan nielusta ja pihan tomusta
yö kasvoi kerroksittain
se mikä päivällä oli enemmän näkyvää
lakkasi illalla näkymästä
pieneni reunoiltaan
mutta laajeni syvemmäksi
keskeltä tuntemattomaan
sinne saattoi loiskahtaa
jos räpäytti silmiään
ja siksi oli pidettävä
itsestä kiinni
otettava mukaan päivän valossa
läikehtivät ääriviivat
kuin kehdon joka keinutti
taivasta, iltalaulua
otsan takana pitkään sille
laskeutuneen kämmenen lämpö
iltasadun takaa katsoi
jokin kuusilmillään
se mikä heräsi oli nälkäisempi
kuin se joka kohta nukahtaisi
lapselle joka pelkäsi pimeää
sadussa alku oli aina painavampaa
kuin loppu
sormien lomasta pimeyden
rävähtämättömiä silmiä
katseellaan nauliten
hän otti päivän viimeisen kajon lampukseen
astui yön ja sadun vuorille
vei sen sinne mukanaan
ja kun se sammui pakeni uneen
lapsella joka pelkäsi pimeää
kuin kuilua johon voi suistua
oli oltava itsevalaiseva varjo
unien purjeenaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti