minun maisemani on tämä, lakeuden yllä
julma kuu
jossa toisinaan taivas ja maa ovat niin
liki toisiaan
että se lyö ihmisen kumaraan
jo kauan ennen bussipysäkille pääsyä
ja kun maisemassa ei liiku mikään - ei
tuuli, ei linnut -
mieli kokeilee outoina liikkuvia
todellisuuksia
tammikuisen auringon sulan oranssin
loiskahdus
saa joskus pellot lainehtimaan
horisonttiin avartuvien reunojen ylitse
kuin kuvana väärästä väreilevästä
kangastuksesta
kuumasta tuulesta, joka pyyhkii
ikiaikaisia hiekkaerämaita
sielläkin joku herää aamulla
haistelee ehkä tuulta, joko tänään
tuoksuisi sadetta enteilevä
muukalaisen tuoksu, jonka tunnistaa
geeneissään
vaikka sitä ei ole koskaan itse kokenut
näkyvätkö vesiruukun yllä samat, uniset
silmät?
vievätkö äidit lapsensa lähelle sydäntään
samoin
ennen matkalle saattamista?
murtuvatko sielläkin mielet samoihin
salattuihin kyyneliin?
sijataanko vuode ennen kuin aamu liikahtaa
päiväksi?
lähdetäänkö samoin matkalle
ja samoin takaisin, kun päivä on liukunut
ohi,
kantapäillä päivän tomu?
sama kuuko sielläkin nousee ja samat
tähdet?
kylmätkö vai lämpimät?
sama puuton horisonttiko sielläkin kaartuu
kaiken reunoille?
sama taivasko meitä hengittää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti