on paikka, jossa voin kantaa hauraaksi käynyttä
särkynyttä astiaa
reunoiltaan ylitulvivaa väärään paikkaan lainehtinutta
kutsumatonta vuorovettä
myrkynvihreää maasta jotenkin lihaksi tullutta tuskaa
tuulenpesistään karannutta kaaosta, jonka myrskytuuli
kuljettaa mieleni kuuttomina ja mustina aukeaville tasangoille
metamorfoosin alku
se mitä toivon on varovasti toivottu
kuin seitille laskeutuva kastepisara tai tuulenpesiä
varovasti siivoava etelätuuli, sellaisen vienon laulun
kanssa voisi tulla metsään ja toivoa näkevänsä
valossa tanssivat taruolennot, katoavat elotulet
se paikka, jossa aina kuljen
on muinaisempi kuin iäisyys, se minkä sieltä saan
on aina sama; kieppuvat lehdet niin keveästi jaloissani
metsässä on iäti sama lohdullinen käsikirjoitus ja rytmi
se ei välitä lävitseen kulkevista kohtaloista
kylmäkiskoisista askelista pitkospuilla
kulkijoista jotka kantavat taakkojaan ja pudottavat ne
vaarallisiksi lähteensilmiksi
muodonmuutoksen alkukohtaa ei
voi tunnistaa
ja kun siellä kulkee riittävän usein, se alkaa
kulkea mukana kaikkialle, se alkaa kasvaa minussa
kuin omenansiemenen nielleenä sisälläni kasvaa omenapuu
kun kuljen kaupunkini avarilla kaduilla
metsä humisee lohtua sisälläni, seisovat vedet virtaavat taas
se mitä tuhoamme, alkaa kasvaa myrkyllisenä sisällämme
sen minkä jätämme rauhaan, alkaa parantaa
se mihin linnut palatessaan aina voivat rakentaa pesänä uudelleen
on minussa
ne laulavat ikuista pesänrakentamislauluaan sisälläni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti