Luopumisesta

pidin aina elämää kädestä

ikään kuin se olisi ystäväni

joka opetti minua kävelemään

ja sitten juoksemaan, tanssimaan

luottamaan rotkon yli vievän köyden lujuuteen

nojaamaan tuuleen

mutta se olikin peili

silmä joka katsoi kaukaa

lupaus joka oli kuin kangastus

ja käsi joka päästi irti

ei ollutkaan lämmin ja elävä

vaan kuilu joka kadotti

johon kadotin kaikki ajatuslapseni

ja lapseni joille opetin myös

että on tie, on polku, on kyltit joihin luottaa

luopumisen väri on valkeaa kipua

on suunnattoman vaikea antaa pois jotakin

jonka luuli omistavansa

 sen antaa pois

vasta kun se repii hajalle, ja on käsittämätöntä

että tilalle tulee jotakin, jonka nimeä ei edes tiedä

vaikka se ei ole sitä mitä luuli

tai oikeastaan edes sitä, minkä uneksi

se mikä on totta

on aina erilaista kuin se

minkä halusi