pidätän yksinoikeuden niihin maihin joilla lapsena vaelsin
jotka itse rakensin, rakennuspuina loputon ihmetys ja
unikalliot jotka kasvoivat itsekseen
maailma oli täynnä rohkeaa ja hieman uskaliasta tuulta ja
kuulla hymykuopat molemmissa poskissaan
minä tiesin aina sinun nimesi
vaikken osannut vielä edes kaivata
kukaan ei joutunut kyyristymään, ei edes ruoho jalkojeni alla
ei päivä yön kasvojen edessä
minä katson rakkaudella häntä, joka juoksee aina hieman edelläni
näen kapean selän ja yöksi sulautuvat hulmuavat hiukset
häntä, joka ei tiedä juoksevansa koko ajan pois etsiessään
salaisuuksia
tietämättä myöskään, että joutuisi kerran kantamaan niistä kaikki
päivien kirkkaus, kukkivien poskien kirsikkanukka
mihin kaikki heleä vierähtää, kun kerran kasvamme pois?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti