jos elämäni on hetkittäin
läpitunkemattoman pimeää ainetta
minä muutan sen
aineeksi josta valo puuttuu
ja siihen voi aurinko alkaa taas rakentaa
pieniä hauraita pilareita alhaalta ylös
katson totuutta niin läheltä kuin uskallan
katson peiliin
kasvoni ovat toisinaan epätoivon sulaa hopeaa
sen pinnalla
ja silloin
kuva valahtaa lähteeksi ja vedeksi
ja se riittää minulle
aamutuuli joka kutsuu
yksi reunoiltaan lainehtiva lämmin päivä
murhekin kannattelee, vaikka haavoitetusti
ja huomaan
ei ole naisen tapaa ymmärtää, ei miehen, lapsen
vain kaikkein hauraimpien, kaikkein alimpaa aloittavien
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti