minussa liikahtaa aina jokin merkillinen
kun astun tarinoiden huoneisiin
en tiedä, miksi se on toisinaan kivuliasta
kaikki loputtomat pylväsholvit
avautuvat yhtä aikaa sekä syvyys- että korkeussuunnassa
ja kaikki tarinat elävät siinä tilassa
yhtä aikaa hauraina läpikuultavina kerroksina
silloin kun tarinat olivat vielä pieniä
ja ikään kuin viattomasti itseensä sulkeutuvia
niihin oli helppo mennä ja niistä tulla pois ja unohtaa
en tiedä, milloin aloin kulkea tarinoihin
kuin toinen toisiinsa avautuviin maailmoihin
enkä muista, että olisin
ymmärtänyt pelätä sitä
sillä kaikki mikä on koskaan kerrottu
onkin toisiinsa avautuvien huoneiden loputon palatsi
eikä tarinaa voi oikeastaan enää koskaan
aloittaa alusta eikä lopettaa
sen kerrokset avautuvat saman tien sekä taakse- että eteenpäin
minä antaudun virran vietäväksi
mutta samalla lävitseni virrataan
ja siinä virrassa sinä, joka elit
tuhat vuotta sitten
kosketat minua
vaikka juuri sinä et koskaan elänytkään
enkä siinä maailmassa
- todella -
minäkään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti